Onnea on ystävyys

On onni, että on ystäviä. Kaikilla ei ole, ja se on surullista. Onneksi monet järjestöt Suomessa ja maailmalla yrittävät auttaa, mutta apu ei välttämättä silti tavoita kaikkia yksinäisiä. Ja tosiaan, voi olla vailla oikeaa ystävää, vaikka ei olisikaan syrjäytynyt. Voi olla päivät työ-tai koulukavereiden keskellä, mutta kotiin palatessa ei olekaan ketään kenelle soittaa tai kutsua kylään.

Sosiaalinen media on varmasti hieman auttanut maailman yksinäisyysongelmassa. Näin luulen. On helpompi löytää muita samassa tilanteessa olevia ja samanlaisia ajatuksia jakavia ihmisiä. Löytää vertaistukea ja järjestettyä toimintaa, jos vain itse niin haluaa. Miten olikaan vielä lehti-ilmoitusaikakaudella? Paljon vaikeampaa kuin nykypäivänä.

Joillekin ihmisille ystävänpäivä on varmasti pahanolonpäivä, jolla muistutetaan siitä, ettei ystäviä ole. Syystä tai toisesta. Ystävänpäivä on monelle kuitenkin päivä, jolloin muistetaan ystävää perinteisesti kortilla, käydään kahvilassa syömässä sydänleivokset tai mennään yhdessä elokuviin. Jotkut ovat pyhittäneet ystävänpäivän Amerikan mallin mukaisesti parisuhteen juhlapäiväksi.

Minulla on ystäviä, mutta yksi on ylitse muiden. Ehkä siksi, että hän on vanhin ihmissuhteeni, jos perhesuhteita ei lasketa. Hän on minulle, ainoalle lapselle myös vähän niin kuin sisko. Voisin kuvitella, että suhteemme on vähän kuin sisaruksilla.

Tapasin E:n seurakunnan järjestämässä kesäkerhossa olessani 6-vuotias. E oli vuoden vanhempi. Minulla ei juurikaan ollut alle kouluikäisenä ystäviä. Joskus joku naapurin lapsi leikkikaverina silloin tällöin, mutta ei heistä kukaan ollut minulle jokapäiväistä seuraa. E:n veli oli kesäkerhon ohjaajana ja hän oli huomannut, että asun heidän lähellään ja kehottanut siskoaan tulla juttelemaan minulle. E:llä ei myöskään ollut juurikaan ystäviä, vaikka koulussa jo olikin. Siitä se sitten lähti. Hänen kanssaan olen jakanut ilot, surut, pettymykset, ensimmäiset humalat ja uuden kotikaupungin tuomat villitykset.

On meillä välillä ollut välirikkojakin. Mutta se varmasti kuuluu asiaan, tuskin mikään pitkä suhde selviää ilman karikkoja. Nykyään asumme toisistamme usean sadan kilometrin päässä, mutta aina kun nähdään, juttu jatkuu siitä mihin se viimeksi jäikin ja tuntuu kuin olisimme nähneet eilen. Kliseistä, mutta niin se vaan on. Olisihan se mahtavaa asua parhaan ystävänsä kanssa samalla paikkakunnalla, varsinkin nyt kun molemmat olemme lastemme kanssa kotona ja meillä olisi aikaa kahvitella ja puuhailla arkenakin yhdessä, mutta se ei olosuhteiden pakosta ole mahdollista. Mutta en valita. Olen kiitollinen joka päivä siitä, että minulla on hänet. Kiitos E, että olet osa elämääni <3



Mahtavaa ystävänpäivää kaikille, erityisesti omille ystävilleni <3
Doris