Onko äitiyteen olemassa tietty roolimalli, jota kaikki aina ajattelevat kun puhutaan äidistä? Pullaa leipova taaperoimettäjä, leikkipuistoissa hyörivä iltasatujen lukija, joka ensihetkistä vauvan kohdattuaan omaksuu äitiyden ja vauvanhoidon rutiinit.
En tiedä kuinka monta yllä kuvailemaani äitiä maailmassa oikeasti on, onko niitä lainkaan? Luulenko vain, että muut omaksuvat äitiyden paremmin kuin minä? En laske itseäni sellaiseksi äidiksi, joina useimmat äidit stereotypioissani näin ennen kuin itse tulin äidiksi. Haluan olla muutakin kuin vain äiti. Tämän ajatuksen kanssa kipuilen edelleen ja pohdin sitä usein. Minuun on jotenkin iskostettu ajatus, että ensin elämässä opiskellaan, mennään naimisiin ja sitten hankitaan lapsia. Siihen se kaikki päättyy. Olet äiti. Lopun elämäsi toimit tietyllä tavalla. Äitiys on suuri lahja ja kunnia, mutta en halua, että minua määritellään ainoastaan sen perusteella, että olen saattanut lapsen maailmaan. Haluan ehkä olla myös vaimo, ystävä, työkaveri, opiskelija, nainen, väsynyt, laiska, harrastava, ja ennen kaikkea se sama oma itseni.
Äitiys toki muuttaa paljon, mutta monet ajattelevat, että vanhemmuus muuttaa ihmisen kokonaan. Naisen tultua äidiksi, hän jättää hyvästit entisille harrastuksilleen, kavereilleen ja huumorintajulleen. Ei pyydetä enää illanviettoihin, elokuviin eikä shoppailemaan. Se haluaa viettää aikaa vain perheensä kanssa, ei viitsitä häiritä häntä. Joillekin tämä on varmasti itsestäänselvyys ja luontevaa, kun tullaan äidiksi: illanvietot jäävät ja entiset kaverit unohtuvat kun keskitytään perheeseen. Jotkut kaverisuhteet katkeavat jopa luonnostaan erilaisten elämäntilainteiden vuoksi. Enää ei tiedetä mistä keskustella, kun ollaan niin kaukana toistemme arjesta.
Myönnän, että olen itsekin vuosia sitten ajatellut eräästä äidiksi tulleesta ystävästäni, että hän on varmasti muuttunut joksikin aivan tuntemattomaksi henkilöksi saatuaan lapsen. Ei se nyt tietenkään niin mennyt. Jopa jälkeenpäin hävettää itse lapsen saaneena, että ehkei se johtunutkaan siitä kun toinen ei pitänyt yhteyttä, ettei vanhat ystävät enää kiinnostaisikaan vaan siitä, että ehkä hän ajatteli, että kaikki muut luulevat, ettei hän osaa enää puhua muusta kuin vaippamerkeistä. Tai, että muut syyllistävät häntä siitä, jos hän poistuu kotoa meidän muiden kanssa pitämään hauskaa kuten ennen.
Olen edelleen se sama ihminen kuin ennen lapsen syntymää, ripauksella henkistä kasvua ja kärsivällisyyttä. Nauran edelleen, haaveilen opiskelusta, matkustelusta, tyttöjen bileillasta, laivaristeilystä, festareista ja joistakin jutuista, joita teimme mieheni kanssa aina entisaikaan kahden. Tottakai yritän olla lapselleni läsnä, luoda hänelle turvaa ja antaa rakkautta. Mutta ei se tee minusta parempaa äitiä, jos muutun kokonaan toiseksi ihmiseksi ja omistan loppuelämän lapselleni unohtaen itseni ja luopuen kaikesta, mistä itse unelmoin. Päinvastoin. Lapset syntyvät erilaisiin perheisiin, joissa on erilaisia toimintatapoja ja erilaisia vanhempia. Elämän varrella on tullut vastaan liian monta esimerkkiä siitä, että lapsista on tehty syypäitä siihen, että omat urahaaveet ja elämän extremekokemukset eivät ole toteutuneet. On lakattu elämästä omaa elämää ja alettu elää vain lasten elämää.
Vaikka olisi äiti, ei sitä aina tarvitse olla alleviivattuna, jos ei itse niin halua. Äiti voi tehdä edelleen niitä asioita, joita teki ennen lapsia. Äiti voi kaivata omaa aikaa. Äiti voi opiskella. Äiti voi haluta palata työelämään vaikka hoitovapaata olisi vielä käytettävissä. Äiti voi viedä lapset päivähoitoon. Äiti voi joskus tulla juhlimasta yöllä kotiin. Äiti voi katsoa laadutonta hömppää telkkarista. Äiti voi leikkiä yhden viikonlopun kesästä festarieläintä. Äiti voi tehdä mitä muutkin, kuitenkaan laiminlyömättä lastaan.
Terkuin,
Doris
