26. lokakuuta 2018

DIY Tyylikäs hapsuheijastin

Taas on se aika vuodesta, kun on todella pimeää ja ilman heijastinta liikkuvat ihmiset säikyttelevät autolijoita näkymättömyydellään. Heijastimen ei tarvitse olla ruma tai tylsä. Heijastinteipistä -ja kankaasta saa askarreltua itse tyylikkäitä heijastimia ja vain mielikuvitus on heijastimen mallia miettiessä.

Tänä vuonna koruissa yhtenä trendinä on ollut kaikenlaiset hapsut. Päätin toteuttaa hapsu-heijastimen heijastinteipistä. Heijastin on helppo ja nopea askarrella, ja siitä saa kivan lahjan vaikka päiväkodintädeille tai ystävälle joululahjaksi.





Tarvitset:

Heijastinteippiä
Nahkanauhaa (tai jotain muuta vahvaa nauhaa) 20cm pätkä
Sakset
Liimaa
Helmiä




Leikkaa heijastinteipistä n.18 cm mittainen pala. Leikkaa myös toinen pieni pala (n. 1cmx3cm). Poista isommasta palasta heijastinteippiä paperi liimapinnalta ja taita pala kaksinkerroin liimapuolet vastakkain. Näin saat suorakaiteen muotoisen palan, jonka molemmilla puolilla on heijastinpinta.





Leikkaa suorakaiteeseen saksilla ohuita hapsuja siten, että taitosreuna jää yläreunaan. Älä leikkaa hapsuja "loppuun asti" vaan jätä yläreunaan n. 1cm varaa (kts.alempi kuva)






Tee nauhan toiseen päähän solmu. Laita hapsutetun suorakaiteen yläreunaan liimaa ja nauha keskelle, solmu alaspäin, hapsuihin päin (kts. ylempi kuva)

Lähde kierittämään toisesta reunasta tiukkaa rullaa nauhaa päin ja "rullaa" myös nauhan yli. Pidä tekemääsi hapsurullaa tiukasti sormiesi välissä. Ota nyt toinen, pienempi heijastinnauhan pala, jonka alussa leikkasit, irroita siitä liimapinnan suojapaperi ja kiedo pala tiukasti hapsurullan yläreunan ympärille (kts. alempi kuva)




Jos hapsujen sisällä olevan narun solmun hännät jäivät ruman pitkiksi, siisti niitä saksilla. Voit myös varovasti vetää solmua hieman "ylöspäin", että solmu menee vähän enemmän piiloon "heijastinhapsurullan" sisään. Pujota narun toiseen päähän helmiä koristeeksi.




Nyt heijastin on valmis ja voit kiinnittää sen solmien takin vetoketjuun, laukun reunaan tai ihan mihin ikinä keksitkään. Pääasia, että laitat sen johonkin ja näyt pimeässä :)


Terkuin,
Doris


18. lokakuuta 2018

Miltä tuntuu olla ainoa lapsi?

Seison taas leikkipaikan reunalla ja mietin, kuka muista lapsista näyttää kivoimmalta. Ketä lähestyisin ja kysyisin nimeä? Tilanne ahdistaa, mutten halua olla yksinkään. Olisi kiva saada leikkiseuraa. Kuka olisi yhtä yksin kuin minä?

Minulla ei ole sisaruksia, ei edes niitä "puolikkaita". Toisaalta en ole koskaan kaivannut sisarusta, sillä en tiedä miltä sisarussuhde tuntuu, mutta toisaalta se olisi tuonut elämääni paljon helpotusta, ainakin lapsuusaikana. Vihasin yllämainittuja tilanteita, kun olimme vanhempieni kanssa jossain lomamatkalla, kylpyläreissulla tai jossain, jossa oli paljon lapsia ja tehtiin lasten juttuja. Joskus minulla oli mukana joku oma kaveri, mutta silloin kuin ei ollut, jouduin hankkimaan leikkiseurani itse tai valitsemaan yksinolon.

Inhosin mennä kylään sellaisten kavereiden luokse, joilla oli suunnilleen samanikäisiä sisaruksia. Sisarukset leikkivät usein keskenään ja minä koin itseni ulkopuoliseksi. Tai sisarus tuli sotkemaan minun ja kaverini leikit, ja se oli kaverilleni ihan ok. Minusta se ei ollut, sillä en ollut tottunut sellaiseen. Sisarusten suhde oli niin vahva, etten kuulunut mahtuvani joukkoon. Leikin mieluumin yksin, kun koin vain leikkiseurastani pahaa oloa. Huvipuistovierailut olivat kaikkein kamalimpia. Olen kiitollinen siitä, että vanhempani reissasivat kanssani paljon ja usein lomat vietettiin reissaten, mutta se, ettei minulla ollut sisarusta, kenen kanssa jakaa ilo niistä reissuista, on jäänyt elävästi mieleeni. Huvipuistoissa sain mennä laitteesta toiseen yksin, sillä vanhempani eivät olleet huvipuistoihmisiä, eivät edes minun vuokseni. Muistan vieläkin miltä tuntui istua yksin huvipuistolaitteen vaunussa, joka oli tarkoitettu kahdelle, ja laitteen vispatessa minä heiluin vaunussa laidasta toiseen lonkkiin sattuen niiden paiskautuessa vaunun reunoihin.




Koen myös, että ainoana lapsena olen joutunut tutustumaan aikuisten maailmaan ehkä "liian" varhain. Se, että ainoa omanikäinen juttuseura oli perhepäivähoidossa tai koulussa, mutta kotona ei ollut ketään, kenen kanssa jakaa lasten juttuja, pakotti kasvamaan henkisesti ehkä hieman muita nopeammin. Usein meillä keskusteltiin paljon aikuisten asioita, tottakai, koska perheessä oli enemmän aikuisia kuin lapsia, ja minä tietysti luonnollisesti kuuntelin niitä kun en voinut paetakaan sisaruksen kanssa leikkeihin ja sulkea aikuisten jutuilta korviani. Pienenä minua luultiin usein vanhemmaksi kuin todellisuudessa olin. Myös lähes kaikki ystäväni ovat minua vanhempia, puhumattakaan menneistä poikaystävistä ja nykyisestä miehestäni. Olen aina tullut paremmin juttuun itseäni vanhempien kanssa ja luulen, että se on juurikin peruja siitä, että olen tottunut aikuisten kanssa kommunikointiin pienestä saakka.

Ainoana lapsena olemisessa on tietysti myös hyviäkin puolia. Olen pienestä pitäen oppinut huolehtimaan itsestäni ja olemaan itsenäinen, riippumaton kenestäkään. Viihdyn myös hyvin itseni kanssa ja ehkä siksi kaipaan niin paljon omaa aikaa ja hiljaisuutta, sillä olen tottunut niihin. Ainoana lapsena saa myös vanhempien jakamattoman huomion eikä mitään tarvitse jakaa muiden kanssa. Eikä sinua vertailla kehenkään muuhun.

Molemmilla vanhemmillani on paljon sisaruksia ja he ovat joutuneet jakamaan lapsuudessaan kaiken, ja ehkä köyhässä sotien jälkeisessä Suomessa myös hieman kärsineeet siitä, että vähistäänkin piti luopua. He halusivat vain yhden lapsen, joka saisi sellaisen lapsuuden, mistä he olivat itse salaa lapsena haaveilleet. En silti missään määrin koe olleeni "lellipentu", joiksi minun lapsuudessani monilapsisten perheiden lapset haukkuivat ainuita lapsia. En todellakaan saanut kaikkia leluja, joita halusin, ja monet käyttötavarat ostettiin kirpparilta eikä kalleinta merkkiä urheiluliikkeestä. En myöskään ollut mikään rusettipäinen kympin oppilas. Olin vain lapsi, jolla oli pieni perhe ja joka asui koulukavereiden ihmetykseksi omakotitalovoittoisella asuinalueella pienessä paritalokodissa.

Omat haaveeni vanhemmuudesta olivat taas toisenlaiset kuin omilla vanhemmillani. Tiesin jo nuorena, että jos saan joskus lapsia, haluan niitä enemmän kuin yhden. En yksinkertaisesti halunnut, että lapseni "joutuisi" olemaan ainut lapsi. En halunut, että lapseni joutuisi kokemaan samaa kuin minä, vaan saisi kokea sisaruuden ja sen luoman turvan ja yhteenkuuluvuuden. Muistan elävästi kuinka eräs ystäväni totesi minulle jo melkein aikuisiässä että  " Säälin sinua niin paljon kun et saa koskaan tietää miltä tuntuu, kun on sisarus. Se on jotain niin ainutlaatuista, jota ei voi selittää!" Tuo lause sattui sydämeeni niin paljon ja melkein kyynel vierähtää vieläkin, kun ajattelen tuota lausetta. Se loukkasi minua todella paljon. Moneen asiaan omassa elämässään voi itse vaikuttaa, mutta sisarusten lukumäärään ei. Sen päättää joku muu.

Eikä sisarussuhde automaattisesti tarkoita sitä, että sisarukset ovat ylimpiä ystäviä. Omassa ystäväpiirissäni on montakin ihmistä, jotka eivät ole juurikaan tekemisissä omien sisarustensa kanssa. Minua tämä tietysti aina ihmetyttää, sillä minulle ei annettu mahdollisuutta sisarussuhteeseen ja toiset melkein toivovat, että pääsisivät niistä eroon. Mutta kaikinpuolin olen tyytyväinen elämääni näin, enkä kaipaa nyt aikuisena sisaruksia. Minulla on paljon hyviä ystäviä, jotka ainakin lähes korvaavat sisarukset, näin uskon. Vaikken siltikään oikeasti tiedä mistä puhun, kun vertaan ystäviä sisaruksiin. Mutta siitä olen onnellinen, että oma perheeni kasvoi vielä yhdellä lapsella ja surullinen vajavaisuuden tunne on poissa. Että isoveli sai pikkusiskonsa ja nyt meillä istuu ruokapöydässä neljä henkilöä <3


Terkuin,
Doris

9. lokakuuta 2018

Lihaton lokakuu: ruokaisa kasvissosekeitto

Me päätettiin tänä vuonna viettää ensimmäistä kertaa lihatonta lokakuuta ihan koko perheen voimin. Tai oikeastaan meidän lihaton lokakuu on vähän "semi"lihaton, sillä kalaa aiomme syödä. En pysty olemaan ilman sushia enää yhtään kuukautta raskauksien jälkeen ja taaperolle on oltava pakastimessa hätäkalapuikot.

Ajattelimme asian niin, että kotona tehdään pelkkää kasvisruokaa ja tässä on meille tilaisuus innostua taas kasvispainotteisten ruokien kokkailusta. Jossain vaiheessa meillä tehtiin todella paljon pelkkää kasvisruokaa, sitten se jotenkin unohtui ja nyt haluamme löytää tiemme siihen pisteeseen takaisin. Ja vaikka lihaton lokakuumme onkin vain "semi"lihaton kalan kuuluessa jossain määrin ruokavalioon, on kasvisruoan lisääminen ja lihan käytön vähentäminen joka tapauksessa mielestäni aina hyvä vaihtoehto.




Ruokaisa kasvissosekeitto


5 perunaa
1 bataatti
4 tomaattia
4 porkkanaa
1 sipuli
1 valkosipulin kynsi
1 prk kikherneitä
1dl punaisia linssejä
1 kasvisfondipala
2 dl kaurakermaa
vettä 
suolaa


Kuori ja pilko perunat, porkkanat, bataatti ja sipulit. Huuhtele linssit siivilässä. Laita kasvikset pilkottuina kiehumaan, lisää kattilaan vettä sen verran, että kasvikset juuri ja juuri peittyvät. Lisää kattilaan linssit, kikherneet, pilkotut tomaatit sekä fondi. Keitä kasvikset kypsiksi. Soseuta sauvasekoittimella. Lisää lopuksi kaurakerma ja suolaa oman maun mukaan. Tarjoile esimerkiksi raejuuston kanssa.


Terkuin
Doris

3. lokakuuta 2018

Rotinat pelastavat tuoreet vanhemmat — vie lahjaksi ruokaa!

Rotinat ovat karjalainen perinne. Ne tarkoittavat ruokalahjaa, jonka vieraat tuovat mukanaan, kun he menevät vauvaperheeseen ihastelemaan ensi kertaa uutta perheenjäsentä. Tämä etenkin Itä-Suomessa käytössä oleva perinne on elänyt hiljaiseloa jo pidemmän aikaa, ja se tuntuu olevan katoamassa kokonaan, valitettavasti. Olisi upeaa, jos rotinat saataisiin nostettua takaisin henkiin tässä kiireen ja materian täyteisessä maailmassa.





Perinteen mukaan väsyneelle äidille eheyttävää ravintoa


Muistan esikoisen saatuani, kuinka väsynyt olin. Ystävät ja sukulaiset halusivat tulla moikkaamaan vauvaa, mutta samalla nämä vierailut saattoivat aiheuttaa pientä ahdistusta tuoreissa vanhemmissa. Minussa ainakin aiheuttivat. Koin, että minun täytyy olla niin kuin ennenkin, leipoa pöytä täyteen vieraita varten ja kestitä heidät. Eräänä päivänä vauvan katsojia tuli kahdessa erässä ja en vain yksinkertaisesti enää jaksanut. Sanoin miehelleni, että keitä kahvia jos haluavat, kaivoin keksipaketin kaapista ja iskin sen pöytään. Kattamattomaan pöytään, jota meillä ei tapahdu koskaan, jos meille tulee vieraita. Silloin en vain jaksanut. Hädintuskin pystyin itse olemaan istuma-asennossa, joten olin vielä vähemmän leipomiskuntoinen. Kyllä se kieltämättä vähän hävetti, mutta totesin asian olevan minulle siinä hetkessä yhdentekevää. Jos voimavarat ovat loppu, ne ovat silloin loppu.

Näin itäsuomalaisena vieraiden kestitseminen on tärkeää ja olen kotoa oppinut sen, että pöytä on oltava katettuna ja kahvi keitettynä vieraita varten jo ennen kuin he saapuvat. Yhden kaveriperheen tapaamisen jopa peruin esikoisen synnyttyä johonkin muuhun syyhyn vedoten, vaikka todellinen syy oli se, etten yksinkertaisesti jaksanut emännöidä. Sääli, että niinkin iloinen asia kuin uuden perheenjäsenen juhlistaminen voi pahimmillaan tuottaa vain ahdistusta :)

Rotinaperinteen mukaan vieraat tuovat vauvaperheeseen mukanaan ruokaa, itse tehtyä tai ostettua. Ruokaa tuodaan joko sillä ajatuksella, että voidaan syödä ne yhdessä kahvitellen tai herkut jätetään tuoreille vanhemmille tulevien päivien varalle, vauvakuplan ja väsymyksen keskelle. Valvotut yöt, imetysmaratonit ja kaaos oman pään sisällä kaiken uuden omaksumisesta voivat laittaa tuoreet vanhemmat koville, ja siinä ei jaksa enää välttämättä ajatella edes ruoanlaittoa.





Materiaa vai makaronilaatikkoa?


Rotinat olivat tosiaan, ainakin Itä-Suomessa, vahvasti voimissaan oleva perinne vielä muutama vuosikymmen sitten. Nykyäänkin sitä näkee siellä päin Suomea vielä jonkin verran. Äitini suorastaan ihmetteli esikoisen saatuani, miksei kukaan vauvaa katsomaan tulleista tuonut mukanaan suoraan uunista tullutta makaronilaatikkoa. Täällä Länsi-Suomessa tällainen perinne ruokalahjoista ei ole oikeastaan lainkaan enää voimissaan yksittäisiä tapauksia lukuunottamatta. Mielestäni olisi mahtavaa, jos rotinaperinne nostaisi taas päätään ja sitä alettaisiin suosia ympäri Suomen yhä enemmän. Se olisi myös ekologinen tapa muistaa vauvaperhettä :) Mitä mieltä sinä olet?

Oman väsyttävän, viikkoja kestäneen kahvikesti-kokemukseni jälkeen, päätin, että jos ikinä menemme katsomaan hiljattain vastasyntynyttä ja uudessa, väsyttävässä elämäntilanteessa olevia vanhempia, mukaan pakataan aina lahjakassillinen jotain syötävää ja juotavaa. Suklaata, karkkia, kuohuviiniä, alkoholitonta kuohujuomaa, pullaa, leipää, keksejä, ruislastuja, juustoja, milloin mitäkin. Näin myös jostain somesta, että jotkut olivat vieneet vauvaperheelle rotinalahjaksi lahjakortit lähipizzeriaan, kuinka nerokasta! Väsyneille vanhemmille yhden päivän vapaus ruoanlaitosta! Ruokalahjan viemisen lisäksi olen ilmoittanut etukäteen vauvaperheeseen mennessäni, että meitä varten ei sitten tarvitse järjestää kahveja tai leipoa mitään. Se on sitten vauvaperheen itsensä päätettävissä, että kahvitellaanko ja he ainakin tietävät, että me emme sitä odota. Se on meille ihan fine.



Tervetuloa mukaan seuraamaan meidän elämää enemmän Instagramissa @unelmalandia


Terkuin,
Doris