28. maaliskuuta 2019

Tummasuklaa-karpalocookies

Keksit eivät kuulu lempiherkkuihini, mutta kun itse tekee, niin hyvää tuppaa tulemaan :)
Näistä synttäreille leipomistani maidottomista Tummasuklaa-karpalocookiesta tuli todella herkullisia: suussa sulavia ja sopivasti sattumia. Raaka-aineena näissä ovat mm. spelttijauhot, puurohiutaleet, maidoton tummasuklaa ja ruokosokeri. Ei edes kuulosta lainkaan epäterveelliseltä :)
Millon olen viimeksi leiponut, olisiko tänään jo aika?




Tummasuklaa-karpalocookies, 20 kpl


200 g leivontamargariinia
1dl ruokosokeria
1 tl vaniljasokeria
3dl puolikarkeita spelttijauhoja
1 dl vehnäjauhoja
1 dl 4 viljan puurohiutaleita
100 g tummaa suklaata (esim. Pandan ja monet Lidl tummat suklaat täysin maidottomia)
0,5 dl kuivattuja karpaloita (esim.Lidl)
1tl leivinjauhetta

Koristeluun:
100 tummaa suklaata
nonparelleja

Rouhi suklaa pieniksi paloiksi. Sekoita hieman pehmeä marganiini ja sokeri keskenään massaksi. Lisää kuivat aineet margariini-sokeriseokseen. Lopuksi vielä suklaarouhe ja karpalot. Tee taikinasta pallo ja muotoile siitä leivontaalustalla pitkula pötkö. Leikkaa pötköstä 20 tasakokoista palaa. Pyöritä paloista taas pallot ja laita leivinpaperille. Paina palloja kevyesti kädellä enemmän keksin muotoisiksi.

Paista 200 asteessa n. 10 minuuttia. Voit koristella jäähtyneet keksit dippaamalla ne sulaan tummaan suklaaseen ja sitten nonparelleihin. Laita ne koristelun jälkeen leivinpaperin päälle jähmettymään ennen tarjoilua.



Terkuin,
Doris


23. maaliskuuta 2019

3-vuotissynttärit ja nostalginen limubaari

Kaupallinen yhteistyö Laitilan Wirvoitusjuomatehdas

Kolme vuotta meni kuin yhdessä hujauksessa! Vasta juhlittiin ristiäisiä, mutta nyt meidän esikoinen täytti jo kolme vuotta ja tottakai hänen kunniakseen järjestettiin synttärijuhlat. Poika on oikea synttärifani, vaikka varmasti kaikki lapset ovat innoissaan synttäreistä :)

Halusin keksiä synttäreille jotain speciaalia, vaikka mitään teemajuhlia emme tänäkään vuonna järjestäneet. Päätin loihtia limubaarin! Kauniita lasipulloja jääpaloilla täytetyssä kulhossa. Limut hankin Laitilan Wirvoitusjuomatehtaalta, sillä heidän limupullonsa ovat kauniita, limut maukkaita ja pullot tuovat mieleen oman lapsuuteni lasiset saunalimupullot. Ja koska paras tulee läheltä, halusin myös limujen olevan ns. lähiruokaa, Turku ja Laitila kun ovat aika lähellä toisiaan.




Palomiessynttäritkö?


Poika toivoi pari viikkoa ennen synttäreitä palomiessynttäreitä. Minä juhlien järjestäjänä olin ajatellut vähän jotain muuta. En jaksanut näpertää paloautonmuotoista kakkua, vaan menin sieltä, mistä aita on matalin. Hankin Palomies Sami -aiheisen kakkukuvan ja pursotin kermaa kuvan ympärille. Herkuista pojalle maistui tietysti parhaiten tuo suklainen Palomies Sami -kakku ja Tummasuklaa-karpalocookiet, joita leivoin jo aiemmin pakastimeen synttäreitä varten.

Onneksi leivoin, sillä oikeat synttärijuhlat kuukautta aiemmin peruuntuivat sairastelun vuoksi, niin nyt oli jo kakkupohja ja keksit valmiina pakastimessa odottamassa.






Monta makua ja makuja myös mummolasta


Limubaarista vieraat saivat itse valita lempimakunsa. Minä valitsin herkkujen kaveriksi Messinan. Meidän mummo joi aina lauantaisin saunajuoman lasillisen veriappelsiinilimonadia. Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan Messina muistuttaa aivan tuota lapsuudestani tuttua makua. Mummo oli usein niin kiltti, että sain maistaa hänen isosta limupullostaan lasillisen samalla kun saunan jälkeen katsoimme yhdessä BumtsiBumia. Oma suosikkilimuni on cola, Laitilan limonaadeissa se kulkee nimellä Rio Cola. Miten voikaan olla niin, että kaikki limut maistuvat lasipullosta nautittuna aina paremmalta?

Meidän synttärijuhlien limubaari oli tarkoitettu aikuisille ja vähän isommille lapsille. Pienet vieraat saavat maistaa limua vasta joskus tulevaisuudessa, vielä ei ollut sen aika :) Ainakin meidän 3-vuotias on harvoin tarjolla olevasta mehusta jo aivan täpinöissään ja hän saikin juhlan kunniaksi juoda sitä 3 lasillista.






Tämä mun blogikin täyttää pian kolme vuotta. Saapa nähdä millaiset juhlat silloin keksitään :)
Seuraathan minua jo Instagramissa @unelmalandia, siellä pääset näkemään päivittäin elämäämme :)

Terkuin,
Doris


12. maaliskuuta 2019

Kasvukäyrät ahdistavat!

Voiko neuvolaan mennä hyvillä mielin? Vai mietityttääkö sinne astellessa aina, että mitä nyt taas? Myönnän, että minua mietityttää joka ikinen kerta.

Suomen neuvolajärjestelmä on tottakai huippu juttu ja sieltä saa paljon apua lapsiperheen arkeen. Mutta yksi juttu siellä käydessä saa aina hien pintaan: kun neuvolan täti ottaa näytön reunoista kiinni ja kääntää kasvukäyrät meidän vanhempien nähtäväksi. On hyvä, että kasvua ja kehitystä seurataan, ja poikkeaviin tilanteisiin osataan puuttua seurannan avulla nopeasti, mutta miksei neuvolasta pääse koskaan ulos ilman, että kasvukäyrässä olisi ollut jotain pielessä?




Turhaa viilaamistako?


Meillä on kaksi lasta, 3-vuotias ja puolivuotias. Molemmat ovat olleet koko ikänsä kasvukontrollissa. Poika oli aluksi liian pitkä, sitten vuoden täytettyään liian lyhyt, liian laiha ja nyt hänen painonsa heittelee, mutta pituuskasvu on hidastunut. Jouduimme hiljattain olleesta 3-vuotisneuvolasta siis lääkärin seurantaan. Pojan paino on välillä normaalin/alapainon rajalla ja välillä ylipainon puolella, mutta pituutta tulee heikosti lisää. Kaikki älylliset ja motoriset testit poika suoritti hyvin, mutta kasvuaan ei. Tämä tietysti huolettaa minua äitinä. Eikö kaikki sittenkään ole kohdallaan?

Tottakai pelkään heti jotain perussairautta. Kun taas vilkaisen mieheni neuvolakorttia, pojan lukemat näyttävät aika lailla samalta kuin hänellä samanikäisenä. Ja kun katson pojan kavereita, ei hän ole juurikaan muita lyhyempi. Ei siis pitäisi olla syytä huoleen. Mutta neuvolan kasvukäyrässä havaittu poikkeama saa sen kuulostamaan siltä, että huolta pitäisi nyt kantaa. Mitään ei selitetä, mitä epäillään ja mitä tutkitaan. Se ahdistaa. Ja samaan aikaan anopin ääni kuiskaa toisessa korvassani, että höpöhöpö, ei ne kasvukäyrät ole ennenkään paikkaansa pitäneet ja ne voi jättää omaan arvoonsa.


Tyttäreni on myös tirriäinen


Meidän perheen nuorimmainen on myös kasvukontrollissa, hän on liian lyhyt ikäisekseen. Puolen vuoden iässä pituutta oli tullut 63cm. Kun taas kaivelen kätköistä oman neuvolakorttini, kasvuni on ollut kutakuinkin samanlaista. Se ei kuitenkaan kelpaa selitykseksi neuvolantädille, kasvukontrolliin mars!

Tytär on huomattavasti pienempi kuin esikoispoikani samassa iässä, mutta väitän sen osittain olevan sukupuolen "syytä" ja osittain täysimetyksen "syytä". Usein nimittäin korvikevauvat, kuten esikoiseni oli, kasvavat ikäisiään isommiksi ensimmäisen elinvuoden aikana, jonka jälkeen kasvu tasaantuu muiden tasolle.


Enkö minä kelpaa?


Pelkään, että koko ajan kasvukontrolleissa ravaaminen, pituuden ja painon syynääminen, alkavat vaikuttaa lapseni kokemukseen itsestään. Vaikka hän on vasta kolme, hän puhuu paljon siitä, miltä näyttää. Onko hän pitkä, onko hän lyhyt tai onko hänellä iso masu? Me vanhemmat olemme tietoisesti yrittäneet olla korostamatta mitään osaa hänen kehossaan. En halua, että lapseni vartaloa kommentoidaan millään tavalla ääneen ja valitettavasti neuvolassa hän joutuu kuulemaan usein kommentointia pituudesta ja painosta. Vaikka lapsi näyttää siltä, että hän keskittyy leikkiin sillä välin kun aikuiset juttelevat neuvolahuoneessa, hän varmasti poimii keskustelusta asioita, joita jää pohtimaan mielessään. 

Vaikeita juttuja. Minulle hän kelpaa, vaikka jäisi lyhytkasvuiseksi, mutta kelpaako hän muille? Vanhempana sitä tietenkin kantaa huolta myös lapsen tulevaisuudesta. Että lapsen elämä olisi mahdollisimman helppoa, ettei hän joutuisi kiusatuksi minkään seikan vuoksi tai joutuisi miettimään liian varhain aikuisten maailman asioita. Tai varsinkaan sitä, miksi minun mittani eivät mene tietokoneen ruudulla sillä viivalla, millä pitäisi? Mikä minussa on vikana?

Terkuin,
Doris


1. maaliskuuta 2019

En pysty tekemään hoikkuudesta ja terveellisyydestä elämäntapaa

Tiedättekö sen tunteen kun näkee itsestään valokuvan? Kun mieleen tulee heti, että apua, näytänkö tosiaan tolta? Joka paikassa tuntuu olevan vähän ylimääräistä siellä sun täällä? Se ahdistaa, sillä peilistä ei ole kuitenkaan omasta mielestä katsonut niin pyöreä ihminen kuin valokuvassa on?

Painon kanssa jojoilu on ollut minun ristini aina, ja uskon, että tulee olemaan loppuelämän. Mistään todella suurista heitoista ei puhuta, mutta vaihtelut kymmenen kilon molemmissa päissä on nähty. Tiedän miten syödään terveellisesti, tiedän miten liikutaan, tiedän miten saan itseni laihtumaan, jos haluan. Olen tehnyt nämä asiat sen verran monta kertaa. Ja aina ne kilot hiipivät salakavalasti takaisin ja useimmiten havahdun niihin nähdessäni juurikin tuoreen valokuvan itsestäni.





Tee terveellisyydestä elämäntapa


Aina laihdutusvinkeissä sanotaan, että älä laihduta vaan tee terveellisyydestä elämäntapa. Näin pysyt aina hoikkana ja painonhallinta on helppoa. Terveellinen ruoka, liikunta ja uni. Siinä se. Tee perässä. No olen tehnyt, todella monta kertaa. Se on ihanaa, kun siihen moodiin pääsee, että syö superterveellisesti ja liikkuu monta kertaa viikossa. Mutta jossain kohtaa se on aina hiipunut. Ei niinkään innostus liikuntaa kohtaan, mutta jokaisen suupalan punnitseminen. Tykkään liikaa ruoasta ja epäterveellisistäkin ruuista. Voisin elää jäätelöllä ja pizzalla, jos omatuntoni antaisi myöden. Mutta aina se siellä takaraivoissa soimaa.

En vain yksinkertaisesti nauti siitä elämästä, jossa lautasellani on 100g parsakaalia ja 100g lohta. Ja muita terveellisiä asioita järkevissä määrin. Vaikka pidän terveellisestä ruoasta, kasviksista ja muusta, en ole monista yrityksistä huolimatta pystynyt tekemään painonhallinnasta elämäntapaa. Tai oikeastaan, painonhallinta on ollut koko elämäni elämäntapani, mutta ehkä vääränlainen sellainen. Syön, lihon, laihdun, mietin koko ajan mitä voin syödä ja mitä en. Ja silti retkahdan jossain kohtaa ja paino alkaa pikkuhiljaa hilautua ylös päin. Kunnes taas havahdun, että pitää laihduttaa.



Ikuinen itsekriitikko


Aikuisiällä olen painanut omissa häissäni kaikkein vähiten.  Niihin laihdutin Fitfarmin Häädieetillä ja olo oli mitä parhain. Silloinkin ajattelin, että voisin laihduttaa vieläkin lisää. Olin tyytyväinen itseeni, mutta en ollut. Vaikka olin vuoden ajan syönyt superterveellisesti ja näytin hoikalta. Nyt olen tuosta päivästä lähes kymmenen kiloa painavampi ja haluaisin näyttää samalta kuin hääpäivänäni.

En pidä peilikuvastani, jos kiloja on kertynyt liikaa. En pysty harrastamaan minkäänlaista bodypositivea. Olisi mahtavaa olla ajattelematta kiloja ja painoa, ja olla sinut itsensä kansaa. Mutta en koe, että ne liikakilot ovat osa minua. En koe oloani niissä mukavaksi, kauniiksi tai haluttavaksi. Peilistä katsoo vain pullahiiren pyöreät pakarat.



Liikunnan parissa työskentelevä saa liikunnan huomaamatta


Miksi hääpainoni ei pysynyt? No koska en pystynyt tekemään 8 treenistä viikossa elämäntapaa. Ja tulin raskaaksi. Sain perheen. Siinä ehkä suurin syy. Kun ei vain ole aikaa treenata niin paljon kuin haluaisin. Ja lihon, jos edes vilkaisen suklaapatukkaa päin. Ja on niitä silloin tällöin tässä viiden vuoden aikana mennyt suusta alaskin.

Kun esikoiseni oli vuoden vanha, menin PT:n luokse samalla kun aloitin jäsenyyden uudella salilla. PT kuuli tarinani laihtumisesta häihin ja siitä, kuinka olin sitten raskaaksi tultua ottanut nuo laihdutetut kilot takaisin. Hän sanoi minulle, että olin siis vain yksinkertaisesti päättänyt luovuttaa ruokavalion ja terveellisen elämäntapani suhteen tultuani raskaaksi. Tottahan se oli, mutta satutti. Vaikea raskausaika, kivut, työt ja todella paha raskauspahoinvointi. Siinä yhtälössä on vaikea punnita parsakaalia ja juosta aamulenkkejä. Ja kun raskaudesta oli selvitty, aikaa oli vauvan syntymän jälkeen yhä vähemmän itselle ja nyt kun lapsia on kaksi, hyvä jos ehdin kaksi kertaa viikossa johonkin liikkumaan. Aina en ehdi. Ja silloin jos ehtisin, olen napannut lapsiltani jonkin rinoadenonoroviruksen.

Liikunnan parissa työskentelevien on helpompi tehdä liikunnasta elämäntapa. Liikunta hoituu työpäivän lomassa ja perheen kanssa voi viettää loppuillan kun treenit on tehty töissä. Toisaalta kadehdittavaa, mutta oma vikani, etten opiskellut personal traineriksi.


Terkuin,
Doris