Nyt kun vuosi on kulunut ensimmäisen raskauteni päättymisestä synnytykseen ajattelin hieman muistella tuota aikaa. Synnytyksen muistoja aika ei ole vielä niin hyvin kullannut, että pystyisin siitä kirjoittamaan julkisesti.
Raskausaika oli minulle aikamoista piinaa eikä se ollut helpoimmasta päästä. Aluksi viikot 6-16 kärsin todella pahasta raskauspahoinvoinnista. Yleensä herra Y tuli kylään jo heti aamusta, kun avasin makuuhuoneen oven olohuoneen puolelle ja siellä tuoksui miehen edellisiltana paistama kana. Tai aamiaisjugurtin jälkeen. Joskus jopa suoraan astianpesukoneeseen. Häädin meidän olohuoneen maton viikoiksi pois, koska mielestäni se haisi kamalalta. Samoin mieheni deodorantit, hajuvedet ja suihkugeeli saivat etomaan. Työhuoneeni hajusta puhumattakaan. Pahoinvointi oli jotain niin erilaista, mitä ei voi selittää. Se ei todellakaan ollut verrattavissa perus vatsatautiin.
Olin koko ajan hyvin kartalla mikä viikko on menossa ja mitä kehitysvaiheita sisälläni pitäisi tapahtua. Ahdistuin siitä, jos vauva ei liikkunut ja jopa öisin tökin häntä välillä hereille. Itse en juurikaan nukkunut raskauden puolivälin jälkeen. Hormonit selvästi tekivät tehtävänsä ja valmistivat minua yöheräilyyn, sillä saatoin nousta aamulla virkeänä puoli 5 tekemään töihin lähtevälle
miehelleni aamupalaa ja odottelemaan aamu-tv:n alkamista.
Silloin jos olisikin nukuttanut, sykkivä lonkkakipu varmisti, että herään puolen tunnin välein vaihtamaan kylkeä ison mahani kanssa. Kipu oli piinaavaa. Sitä seurasi myös liitoskivut, joiden vuoksi jouduin jäämään töistä sairauslomalle 3 kk ennen laskettua aikaa. Se otti koville. Mutta se oli lääkärin määräys. Jos en pystynyt istumaan, seisomaan, saatika ottamaan joinain aamuina askeltakaan ilman kyyneliä, ei minusta olisi ollut käymään töissäkään. Pelkkä bussin tärinä työmatkoilla sai aikaan tunteen kuin isoa neulaa työnnettäisiin lantiosta sisään ja hikipisarat hiipivät hiusrajaan. Huomaan, että sykkeeni kiihtyy tätä kirjoittaessa. Niin kamalaa, kivuliasta aikaa se oli. Onneksi liitoskipu kohdallani jäi synnytyssaliin.
Tietysti tuo 9 kk oli piinaavaa aikaa myös ruokarajoitustensa vuoksi, joita noudatin tarkasti. En halunnut jossittelja-luonteena joutua siihen tilanteeseen, että jotain sattuisi vain siksi, että minun heikko mieleni ei ollut pystynyt olemaan syömättä jotain sopimatonta. Eniten raskausaikana haaveilin erilaisista juustoista, viinistä ja savukalasta. Synnytyksessä psyykkasinkin itseäni sillä, että kohta saan taas syödä kaipaamiani ruokia.
Kaiken kaikkiaan raskaus ei kuulunut lempijuttuihini. Vaikka kokemus sinänsä oli ainutlaatuinen, oli 9 kuukautta todella pitkä aika jännittää tulevaa synnytystä ja miettiä tulevaa elämänmuutosta. En pystynyt päivääkään ottamaan rennosti enkä liiemmin pystynyt nauttimaan olostani. Näin jälkeenpäin ajateltuna se on surullista, mutta minkäs sille voi jos siltä tuntui?
Muutamille ystäville olen sisaruksen teko vitseihin vastannut, että en tiedä, kumpi minusta oli lopulta pahempaa: raskaus vai synnytys :D Joten mietitään sitä sisarusasiaa vielä. Ja jos siihen joskus päädytään ja se meille suodaan, toivotaan, että raskausaika olisi helpompi kuin tämän ensimmäisen kohdalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti