Nettitreffeiltä äidiksi!

Olin 9 vuotta sitten eronnut lopullisesti pitkäaikaisesta on-off poikaystävästäni, jolle minä olin varmasti vähemmän tyttöystävä kuin hän minulle poikaystävä. Toki se tuntui pahalta, mutta samaan aikaan suunnittelin uuden elämäni alkavan. Hankin uuden vuokra-asunnon Helsingin keskustasta, joka oli juuri valmistunut remontista. Uuden karhea tuoksu sopi hyvin uuden elämäni alulle.

Olin päättänyt, että nyt keskityn vain töihin ja omaan hyvinvointiini urheilemalla. Tuli kevät ja kesä, ja pari kiusallista yhdenillan juttua meinasi tapahtua, mutta juoksin niista pakoon. Ne ei vaan tuntuneet hyvältä tai olleet osa minua. En halunnut mitään kenenkään tuntemattoman kanssa.

Kuitenkin minussa heräsi pieni kaipuu siitä, että olisipa se joku, kenen kanssa jakaa kaikki. Istua sohvalla katsellen telkkaria, käydä lenkillä ja tehdä ruokaa. Nyt olin vain yksin omien ajatusteni kanssa. Lauantai-aamuisin kävelin Ruoholahden Cittariin ostamaan viikonlopuksi vähän parempaa ruokaa ja herkkuja. Yritin olla voimakas sinkkunainen, joka ei kaipaa vierelleen ketään.

Suomi24 on vain noloille ja epätoivoisille ihmisille

2011 asia oli vielä ehkä vähän näin, sillä uuden polven nettitreffipalvelu Tinder ei ollut vielä saapunut Suomeen. Kuulin muutamalta tutulta, kuinka heidän tuttunsa olivat löytäneet elämänsä rakkauden Suomi24:stä. Ehkä säkin voisit kokeilla sitä? NO EN VARMASTI kokeile! Niin noloa! Siellä on vaan kaikki epätoivoiset ja elämässä turpaansa saaneet.

Mitä kuitenkin huomasin tekeväni kesän vaihtuessa syksyyn? Töistä kotiin tullessa avasin läppärin ja kyttäsin Suomi24 valikoimaa päivässä aina sen verran, kuin sieltä pystyi ilmaiseksi katselemaan ilman oman profiilin luomista. Jos sieltä nyt kuitenkin löytyisi joku kiva. Sitten voisin EHKÄ harkita profiilin perustamista.

Boksi täynnä viestejä

Törmäsin yhä uudelleen ja uudelleen samaan profiiliin, jonka teksti oli mielenkiintoinen. Se oli kirjoitettu humoristisesti ja kieliopillisesti oikein, ja siinä oli paljon asiaa. Monilla kun siellä tuntui olevan kuvaton profiili ja tekstinä vain " TUOMO, 31-vuotta. Laita viestiä, jos kiinnostaa" No en laita, sillä sen verran pinnallinen olen, että jos et voi kuvaasi näyttää, sinussa on jotain vikaa. Olet jonkun toisen aviomies tai muuten vaan huonolla itsetunnolla varustettu. Mutta tämä yksi profiili oli jotain sellaista, miksi myös minä päätin luoda oman profiilin Suomi24-treffipalstalle, jonka profiilikuvaksi laitoin tuon alla olevan kuvan. Jospa tuo tyyppi huomaisi myös minut ja laittaisi minulle viestiä.

Kului päiviä ja viikkoja. Viestejä tuli paljon, mutta ei yhtään siltä, keneltä toivoin. Rohkaisin itseni ja otin häneen itse yhteyttä. Ihan sama, olin luopunut tässä jo monesta muustakin periaatteesta deittailun suhteen, joten oli aika luopua myös siitä, että miehen pitäsi osoittaa ensin kiinnostuksensa. Laitoin viestin perhoset vatsassa kihelmöiden, ryntäsin töistä aina kotiin katsomaan, oliko vastausta tullut. Tarkalleen en enää muista, mutta päiviä siinä meni, että vastausta ei tullut. Kunnes. Siellä se oli. Viestiboksissa saapunut viesti häneltä.

8 vuotta yhdessä 

Noista tapahtumista on nyt aika tasan tarkalleen 8 vuotta aikaa. Tuntuu kuin kaikki olisi tapahtunut viime vuonna. 8 vuotta sitten tapasimme ensimmäisen kerran Helsingin keskustassa pimeänä sateisena iltana ja mieheni edelleen jaksaa muistuttaa elämänsä kalleimmasta maksamastaan kaakaosta, jonka hän tarjosi minulle tuona iltana. 8 vuoden aikana olemme menneet naimisiin, saaneet kaksi lasta, rakennuttaneet talon ja muuttaneet toiselle paikkakunnalle. On ollut alamäkiä, ylämäkiä, kiukkua, vihaa, suuttumusta, hellyyttä, draamaa, matkustelua ja kyyneleitä. Ja tottakai rakkautta.

Ilman Suomi24:ää ja omaa rohkeuttani olisin varmasti vieläkin sinkku. Ja nettitreffien ansiosta olen nykyään myös äiti pienelle tytölle ja pojalle <3 Olin aina halunnut perheen ja avioliiton, joten tuosta kokemuksesta opin elämässäni viimeistään sen, että jos jotain haluaa, on sen eteen laitettava myös itsensä likoon eikä odottaa, että asiat saapuvat tarjottimella kannettuna eteesi :)

Terkuin,

Doris

Kielletty rakkaus

Kuvitellaan tilanne, jossa olisit elänyt lapsesi kanssa 14 vuotta saman katon alla ja eräänä päivänä hän kertoisi, ettei hän ole hetero. Tämä nuori on todennäköisesti kipuillut itsekseen asian kanssa jo pitkään ja pohtinut sitä uskaltaako kertoa kenellekään, ettei ehkä ole kuin muut. Tai hän on jo kauan saanut kokea kiusaamista ja halveksuntaa asian vuoksi, haukkuja ja vihaa. Tai ehkä hän on päättänyt olla kertomatta siitä ainakaan omille vanhemmilleen. Oli tilanne mikä tahansa, kertooko nuori asian tai ei, vai aavistavatko vanhemmat tämän, mutta miten suhtautua tilanteeseen? Miten sinä suhtautuisit?

Se on niin ällöttävää

Tällä viikolla vietetään Pride-viikkoa, joka huipentuu Helsinki Pride -kulkueeseen lauantaina 29.6. Kyseessä on Suomen suurin kulttuuri-ja ihmisoikeustapahtuma. Pride juhlistaa tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja kaikille kuuluvia ihmisoikeuksia. Tätä viikkoa vietetään osittain siksi, ettei se vieläkään ole maailmassa normaalia kuulua seksuaalivähemmistöön. Toiset ihmiset yrittävät määrätä ketä joku toinen saa rakastaa, kenen kanssa joku toinen saa tuntea läheisyyttä ja kenen kanssa mennä naimisiin. Ja tähän näillä toisilla ihmisillä on mitä erilaisempia perusteluja kuten: ällöttää, se on epänormaalia tai eräs tuhansia vuosia vanha kirja väittää sen olevan syntiä.

Kaikki me synnymme tähän maailmaan yksilöinä, jokainen erilaisena. Kukaan ei voi valita syntyessää esimerkiksi omaa perhettään eikä silmien väriään. Ei myöskään seksuaalista suuntautumistaan. Miksei jokainen saa olla täällä sellainen kuin on? Ei se ole kenenkään muun asia.
Se ei ole sinulta pois, jos esimerkiksi kaksi miestä rakastaa toisiaan, se ei ole sinulta pois jos he saavat mennä naimisiin ja jakavat elämänsä. Homous ei tartu. Ai se ällöttää? No arvaas mitä? Moni hetero tekee ihan yhtä "ällöttäviä tai jopa ällöttävämpiä" asioita makuuhuoneessaan. Ja se mitä ja kenen kanssa kukakin tekee lain sallimissa rajoissa makuuhuoneessaan ei ole edes sinun asiasi.

Tuohon Raamattu-kohtaan en kajoa sen enempää kuin, että se perustelu menee minulta yli hilseen. Seksuaalivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä on ollut aina. Jopa eri eläinlajeissa esiintyy homoseksuaalisuutta, joten vaikka lisääntymiseen tarvitaan molemmat sukupuolet, kyllä erilaiset seksuaalisuudet ovat ihan normaaleja luonnon asioita.

Sinä et saa rakastaa, minä saan

Tällä viikolla taas monet isot yritykset kuten mm. Alko, Kela, teleoperaattorit ja Fazer ovat antaneet tukensa tälle tasa-arvoisempaa maailmaa tavoittelevalle Pridelle. Suvaisemattomat ovat ilmoittaneet boikoteista kyseisiä ja monia muita Pridea tukevia yrityksiä kohtaan. Tämä on jotenkin hupaisaa, että vuonna 2019 jotkut meistä ihmisistä joutuvat taistelemaan siitä, millaisia ovat ja vastapuoli yrittää estää sen. Estää toisten rakkauden. Estää toisia olemasta omia itsejään. Eikö kuulostakin typerältä? Jokaisella meistä pitäisi olla samanlainen oikeus olla sitä miltä itsestä tuntuu, onhan meillä kaikilla oikeus myös syntyä tänne? Kenenkään ihmisen ei pitäisi kokea olevansa vähempiarvoinen kuin muut. Ihminen on muutakin kuin seksuaalisuus.

En tiedä, onko kielteinen asenne seksuaalivähemmistöjä kohtaan yleisempää niillä, kenen lähipiirissä ei ole yhtään tähän vähemmistöön kuuluvaa? Itselleni tuo asia on ollut jo nuoresta saakka arkipäivää kavereiden ja sukulaisten muodossa. Ei se ole minun asiani, ketä he rakastavat. Jos minä saan rakastaa ketä haluan, saavat hekin.

Olet aina lapseni

Palataan tuohon alun kysymykseen, miten sinä suhtautuisit, jos lapsesi kuuluisi seksuaalivähemmistöön? Nyt kun olen itse vanhempi, en voi ymmärtää kuka vanhempi olisi valmis hylkäämään lapsensa ja lakata rakastamasta häntä tällaisen asian vuoksi. Hän on edelleen sinun lapsesi. Hänellä on sinun geenit, hän on osa sinua. Jos seksuaalivähemmistöön kuuluminen tässä tapauksessa häiritsee, niin ei kai se auta kuin peiliin katsoa? Sinun homogeeneistäsi hän on tullut.

Minulla ei ole oikeutta päättää ketä lapseni tulee rakastamaan tai mitä hän tuntee. Lapseni tulevat olemaan aina lapsiani ja yhtä rakkaita, olivatpa he seksuaalisuudeltaan mitä tahansa. Kohtele muita, kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan. Anna toisten rakastaa ja tulla rakastetuksi. Maailmassa on ihan tarpeeksi vihaa ja oikeitakin ongelmia, kuin naapurissa asuva sateenkaariperhe.


Terkuin,
Doris

Pikkulasten vanhemmat eron partaalla

Rakastuttiin, oltiin kahdestaan, oli ihanaa, oli aikaa ja aikaa todellakin vain toisillemme. Haaveiltiin perheestä, lapsia syntyi ja yhteinen aika loppui. Molemmat tahoillaan töissä, töiden jälkeen ehkä yhteinen päivällinen, toinen lähtee harrastuksiina ja kun hän saapuu, tehdään lastenhoidossa läpsystä vaihto. Sitten on jo niin myöhä, että on nukkumaanmenoaika. Uni on tärkeää ja tätä tärkeää uniaikaa on turha tuhlata mihinkään parisuhdehempeilyyn, että jaksetaan painaa läpi taas huominen.

Ja silloin jos ei nukuta, harrasteta tai tehdä kotitöitä, riidellään. Usein riidat johtuvat väsymyksestä, turhautumisesta tai näkemyseroista. No okei, on arki joskus ihan kivaakin, mutta useimmiten jostain asiasta saadaan kärhämään aikaiseksi.

Viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen sama kaava toistuu. Sitä pidempään, mitä enemmän uusia lapsia syntyy. Yhteistä aikaa ei ole, eikä enää oikein muistetakaan, miksi toisen kanssa ollaan. Saattaa alkaa tuntua siltä, että pärjäähän tässä arjessa yksinkin. Toinen aikuinen arjessa on vain rasite, joka joko koko ajan neuvoo lastenhoidossa tai jota on neuvottava.

Ottakaa aikaa toisillenne ja puhukaa

Tärkeintä olisi löytää yhteistä aikaa. Aikaa ilman lapsia. Elää kuten ennen. Edes joskus harvoin, mutta silti säännöllisesti. Muistaa, miksi sen toisen kanssa on ja mitä hänessä rakastaa? Pariskunnan suurin haave rakkauden huumassa oli hankkia yhteinen perhe, mutta nyt tuo toteutunut unelma uhkaa rikkoa kaiken. Kaiken sen rakkauden niiden kahden välillä. Miksi sen annetaan tapahtua niin helposti? Miksi parisuhdetta ei jakseta hoitaa? Ja lopulta havahdutaan siihen, että vuosia on mennyt kinastellessa kotitöistä ja selviytyessä stressin keskellä. Tai siihen, että vanhempien laatuaika lasten mentyä nukkumaan on ollut sitä, että molemmat kalastelevat tykkäyksiä somessa, vaikka se, keneltä niitä tykkäyksiä pitäisi eniten kalastella, makaa siinä vieressä.

Lapsethan eivät tunnetusti aiheuta pariskunnan eroa, mutta valitettavan usein avioerotilastojen kärjessä keikkuvat pikkulapsiperheet. Tuskin se asetelma ihan vahinko on. Luulenkin, että nuo syyttömät lapset ovat monenkin avioeron syy. Tai ei ne lapset, vaan se, millaiseksi lapset sen arjen tekevät: haastavammaksi, ja monille lopulta sietämättömäksi.

Kyllä kahden aikuisen ihmisen on helppo olla kahdestaan, mutta pienten lasten kanssa elämä ei missään määrin ole helppoa. Välillä kun ei kuule kotona edes omia ajatuksiaan, saatika mitään, mitä puoliso yrittää sanoa. Parempi olla vain hiljaa. Vaikka ei kannattaisi. Kannattaisi puhua kaikesta: siitä miltä sinusta tuntuu, miltä minusta tuntuu, mikä mieltä painaa ja miten ylipäätään menee? Toisen ajatusten lukeminen ja itsestäänselvänäpitäminen ovat varmoja askeleita kohti karikkoa. Niistä seuraa vain väärinkäsityksiä ja riitoja, vihaa, ärtymystä ja katkeruutta.

Onko ero todella ainoa ratkaisu?

Ero on iso päätös. Luulen, että omalle kohdalleni sattuessa viimeistään muuttopäivänä heittäytyisin kodin pihalle parkumaan, etten haluakaan tätä! Vaikka ainahan se ei ole itsestä kiinni, jos puoliso haluaa. Plaah, uusien asuntojen etsintä, päätös siitä, kenellä lapset on milloinkin, talon myynti, omaisuuden jakaminen, lainojen ja vakuutusten selvittely, sukunimen vaihto ja mitä näitä nyt on. Ihan hirveä homma! Entä jos elämä tasaantuisikin sitten, kun lapset ovat vähän isompia? Jos vain tietoisesti laittaisi parisuhteen pikkulapsiajaksi nukkuvaan puolueeseen ja tekisi sopimuksen, että vedetään muutama vuosi nyt vain vanhemmuutta täysillä? Ei tehtäisi hätiköityä päätöstä erosta, joka saattaa tuntua järkevältä ja ainoalta ratkaisulta univajeen pehmentämissä aivoissa. Entä jos myöhemmin tajuaakin, että luovutti liian helpolla, oliko tilanne todella eron arvoinen? Sitten sitä ei koskaa saa tietää, olisiko se perhe, mistä sen rakkaan kanssa aikoinaan haaveili, ollutkin yhteinen pysyvä unelma ja elämä? Ja harvoin se elämä varmasti helpommaksi muuttu eron tultua, jos kuviossa on vielä mukana uusia puolisoita, heidän lapsiaan ja exiään. Sen sopan keittämiseen vasta vaaditaankin suurtalouskokin taitoja.



Terkuin,
Doris

Miltä tuntuu olla ainoa lapsi?

Seison taas leikkipaikan reunalla ja mietin, kuka muista lapsista näyttää kivoimmalta. Ketä lähestyisin ja kysyisin nimeä? Tilanne ahdistaa, mutten halua olla yksinkään. Olisi kiva saada leikkiseuraa. Kuka olisi yhtä yksin kuin minä?

Minulla ei ole sisaruksia, ei edes niitä "puolikkaita". Toisaalta en ole koskaan kaivannut sisarusta, sillä en tiedä miltä sisarussuhde tuntuu, mutta toisaalta se olisi tuonut elämääni paljon helpotusta, ainakin lapsuusaikana. Vihasin yllämainittuja tilanteita, kun olimme vanhempieni kanssa jossain lomamatkalla, kylpyläreissulla tai jossain, jossa oli paljon lapsia ja tehtiin lasten juttuja. Joskus minulla oli mukana joku oma kaveri, mutta silloin kuin ei ollut, jouduin hankkimaan leikkiseurani itse tai valitsemaan yksinolon.

Inhosin mennä kylään sellaisten kavereiden luokse, joilla oli suunnilleen samanikäisiä sisaruksia. Sisarukset leikkivät usein keskenään ja minä koin itseni ulkopuoliseksi. Tai sisarus tuli sotkemaan minun ja kaverini leikit, ja se oli kaverilleni ihan ok. Minusta se ei ollut, sillä en ollut tottunut sellaiseen. Sisarusten suhde oli niin vahva, etten kuulunut mahtuvani joukkoon. Leikin mieluumin yksin, kun koin vain leikkiseurastani pahaa oloa. Huvipuistovierailut olivat kaikkein kamalimpia. Olen kiitollinen siitä, että vanhempani reissasivat kanssani paljon ja usein lomat vietettiin reissaten, mutta se, ettei minulla ollut sisarusta, kenen kanssa jakaa ilo niistä reissuista, on jäänyt elävästi mieleeni. Huvipuistoissa sain mennä laitteesta toiseen yksin, sillä vanhempani eivät olleet huvipuistoihmisiä, eivät edes minun vuokseni. Muistan vieläkin miltä tuntui istua yksin huvipuistolaitteen vaunussa, joka oli tarkoitettu kahdelle, ja laitteen vispatessa minä heiluin vaunussa laidasta toiseen lonkkiin sattuen niiden paiskautuessa vaunun reunoihin.

Koen myös, että ainoana lapsena olen joutunut tutustumaan aikuisten maailmaan ehkä "liian" varhain. Se, että ainoa omanikäinen juttuseura oli perhepäivähoidossa tai koulussa, mutta kotona ei ollut ketään, kenen kanssa jakaa lasten juttuja, pakotti kasvamaan henkisesti ehkä hieman muita nopeammin. Usein meillä keskusteltiin paljon aikuisten asioita, tottakai, koska perheessä oli enemmän aikuisia kuin lapsia, ja minä tietysti luonnollisesti kuuntelin niitä kun en voinut paetakaan sisaruksen kanssa leikkeihin ja sulkea aikuisten jutuilta korviani. Pienenä minua luultiin usein vanhemmaksi kuin todellisuudessa olin. Myös lähes kaikki ystäväni ovat minua vanhempia, puhumattakaan menneistä poikaystävistä ja nykyisestä miehestäni. Olen aina tullut paremmin juttuun itseäni vanhempien kanssa ja luulen, että se on juurikin peruja siitä, että olen tottunut aikuisten kanssa kommunikointiin pienestä saakka.

Ainoana lapsena olemisessa on tietysti myös hyviäkin puolia. Olen pienestä pitäen oppinut huolehtimaan itsestäni ja olemaan itsenäinen, riippumaton kenestäkään. Viihdyn myös hyvin itseni kanssa ja ehkä siksi kaipaan niin paljon omaa aikaa ja hiljaisuutta, sillä olen tottunut niihin. Ainoana lapsena saa myös vanhempien jakamattoman huomion eikä mitään tarvitse jakaa muiden kanssa. Eikä sinua vertailla kehenkään muuhun.

Molemmilla vanhemmillani on paljon sisaruksia ja he ovat joutuneet jakamaan lapsuudessaan kaiken, ja ehkä köyhässä sotien jälkeisessä Suomessa myös hieman kärsineeet siitä, että vähistäänkin piti luopua. He halusivat vain yhden lapsen, joka saisi sellaisen lapsuuden, mistä he olivat itse salaa lapsena haaveilleet. En silti missään määrin koe olleeni "lellipentu", joiksi minun lapsuudessani monilapsisten perheiden lapset haukkuivat ainuita lapsia. En todellakaan saanut kaikkia leluja, joita halusin, ja monet käyttötavarat ostettiin kirpparilta eikä kalleinta merkkiä urheiluliikkeestä. En myöskään ollut mikään rusettipäinen kympin oppilas. Olin vain lapsi, jolla oli pieni perhe ja joka asui koulukavereiden ihmetykseksi omakotitalovoittoisella asuinalueella pienessä paritalokodissa.

Omat haaveeni vanhemmuudesta olivat taas toisenlaiset kuin omilla vanhemmillani. Tiesin jo nuorena, että jos saan joskus lapsia, haluan niitä enemmän kuin yhden. En yksinkertaisesti halunnut, että lapseni "joutuisi" olemaan ainut lapsi. En halunut, että lapseni joutuisi kokemaan samaa kuin minä, vaan saisi kokea sisaruuden ja sen luoman turvan ja yhteenkuuluvuuden. Muistan elävästi kuinka eräs ystäväni totesi minulle jo melkein aikuisiässä että  " Säälin sinua niin paljon kun et saa koskaan tietää miltä tuntuu, kun on sisarus. Se on jotain niin ainutlaatuista, jota ei voi selittää!" Tuo lause sattui sydämeeni niin paljon ja melkein kyynel vierähtää vieläkin, kun ajattelen tuota lausetta. Se loukkasi minua todella paljon. Moneen asiaan omassa elämässään voi itse vaikuttaa, mutta sisarusten lukumäärään ei. Sen päättää joku muu.

Eikä sisarussuhde automaattisesti tarkoita sitä, että sisarukset ovat ylimpiä ystäviä. Omassa ystäväpiirissäni on montakin ihmistä, jotka eivät ole juurikaan tekemisissä omien sisarustensa kanssa. Minua tämä tietysti aina ihmetyttää, sillä minulle ei annettu mahdollisuutta sisarussuhteeseen ja toiset melkein toivovat, että pääsisivät niistä eroon. Mutta kaikinpuolin olen tyytyväinen elämääni näin, enkä kaipaa nyt aikuisena sisaruksia. Minulla on paljon hyviä ystäviä, jotka ainakin lähes korvaavat sisarukset, näin uskon. Vaikken siltikään oikeasti tiedä mistä puhun, kun vertaan ystäviä sisaruksiin. Mutta siitä olen onnellinen, että oma perheeni kasvoi vielä yhdellä lapsella ja surullinen vajavaisuuden tunne on poissa. Että isoveli sai pikkusiskonsa ja nyt meillä istuu ruokapöydässä neljä henkilöä <3


Terkuin,
Doris

Hei, hei lokakuu, en jää kaipaamaan!

Marraskuu saa minun puolesta tulla. Kunhan aika menisi vain eteenpäin. Lokakuuta en jää tästä vuodesta kaipaamaan sitten yhtään, enkä muitakaaan tämän syksyn kuukausia. Syksy on ollut henkisesti rankka, sillä mieheni pitkäaikainen sairastelu ja sen tuoma epävarmuus ja alakulo ovat vaikuttaneet koko perheen arkeen.

Terveys on kyllä sellainen asia, jota ei oikeastaan osaa arvostaa, ennen kuin sen menettää. Sitä ei tajuakaan, kuinka moneen asiaan yhden perheenjäsenen sairastuminen vaikuttaakaan. Se on raskasta aikaa itse sairastajalle, mutta samalla myös ympärillä oleville ihmisille. Sitten kun tuohon kuvioon kuuluu vielä lapsi, jonka elämä pitää samalla yrittää pitää normaalina, vakaana ja noh, arkisena, ilman mitää suuria heilahteluja, niin kyllä siinä voimia kysytään.

Kuulostaa dramaattiselta, mutta tämä syksy on näyttänyt sen, että kyllä sitä eniten toivoo kuin mitään, että pysyy terveenä. Jotta ei liian salaperäiseksi menisi, niin miehelläni on siis kurkunpään tulehduksen jälkeen tulleen äänihuulitulehduksen aiheuttama toispuoleinen äänihuulihalvaus. Puhetyöläiselle aika kova pala etten sanoisi. Ja perheelle myös, sillä taudin kuvaan olellisesti kuuluu täydellinen puhumattomuus. Sitä jatkui yhdessä vaiheessa monta viikkoa. Kävimme keskustelua paperin, kynän ja whatsappin välityksellä. Kuulostaa yksinkertaiselta ja helpolta, mutta sitä se ei ole. Kommunikaatio on tärkeä arkipäiväinen itsestäänselvä asia, jonka puuttuminen tuo mutkia matkaan. Ihan jo pelkkä kaupassa käynti tai muu asia on hankalaa, kun et voi soittaa toiselle kotiin, että mitä jääkaapista puuttuu, jos olet unohtanut itse katsoa. Puhumattomuuden lisäksi syksyyn on mahtunut useita lääkärikäyntejä, hampaiden kiristelyä, pettymyksiä, epävarmuutta, surua, kyyneleitä ja tunnemyrskyjä. Ja tiedättekö, mikä on ollut huomionarvoista ja jopa huolestuttavaa hoitohenkilökunnan toiminnassa näiden kuukausien aikana? Kukaan ei ole missään vaiheessa kysynyt mieheltäni, että kuinka hän voi tai mitä hän tekee kaiket päivät, kun hän ei voi puhekiellon vuoksi tavata ystäviään, urheilla tai edes jutella puhelimessa kenenkään kanssa? Ihminen jätetään aivan yksin neljän seinän sisään odottamaan ihmeparantumista.

Huoh. Nyt näkyy valoa jo vähän tunnelin päässä. Totaalinen puhekielto loppui pari viikkoa sitten. Mutta silti kommunikointimme kotona on vähäistä ja tuosta taudista paraneminen kestää kauan. Joten tällä hetekllä vain toivon, että aika kuluu mahdollisimman nopeasti. Menisi syksy, tulisi joulu. Antaisi vähän valoa ja iloa tämän synkän syksyn jälkeen.


Terkuin,
Doris

Saavatko vanhemmat lomailla keskenään ilman lapsia?

Lapsen kanssa matkustaminen on ihan ok, mutta loma on silloin todella erilainen. Olen haaveillut jo pidemmän aikaa, että minä ja mieheni saataisiin kahdenkeskinen hengähdystauko arjesta. Pääsisimme yhdessä rennolle muutaman päivän lomalle, joko Suomeen tai ulkomaille. Saisimme nukkua aamulla pitkään ja oleskella rauhassa aikuisten kesken. Vaikka olemme muutaman kerran olleet vuorokauden poissa kotoa ilman lasta, aika on niin lyhyt, ettei siinä ehdi juuri mitään. Tottakai nämä ajatukset myös kaduttavat. Miksi en haluaisi lastamme lomalle mukaan, sillä hän on kuitenkin mukavaa matkaseuraa ja luonnollisesti kuuluu perheeseemme? Onko tämä vain joku nyky ajan ongelma, että vanhemmat haluavat myös kahdenkeskistä aikaa pidemmän pätkän kuin pikaisen ravintolakäynnin verran?

Tiedän, että on paljon vanhempia, joiden tukiverkosto on kaukana tai kiireistä, eikä näillä vanhemmilla ole mahdollisuutta viettää aikaa kahdestaan ilman lapsia. Koskaan. Toisaalta taas tuttavapiirissämme on useita perheitä, joiden lapset ovat usein yökylässä tai päivähoidossa ja vanhemmat viettävät tällöin aikaa keskenään. Jopa muutaman päivän ulkomaanmatkojen verran. Mistä löytää se kultainen keskitie, milloin lapset kulkevat mukana ja millaisten syiden vuoksi heidät voi jättää hoitoon? Onko itsekästä lähteä matkalle lataamaan akkuja ilman, että lapset pääsevät nauttimaan myös lomamatkasta? Ja vaikka loma on aina loma, latautuvatko vanhempien akut todella yhteisellä perhelomalla vai onko kotiin palatessa vielä enemmän poikki kuin lähtiessä?

Jos mietin asiaa omalta kannaltani: Kun olin lapsi, matkustimme jonkin verran vanhempieni kanssa. Joka vuosi jossain, Suomessa tai ulkomailla. Tiesin kyllä mitä matkailu on. Aina matkallelähtö jännitti ja se oli kivaa. Kerran vanhempani jättivät minut viikoksi hoitoon ja lähtivät itse ulkomaille. Luulen, että olin silloin n. 4-vuotias. En muista, ikävöinkö vanhempiani juurikaan tuona viikkona. Muistan vain, että sedän perheen luona oli hauskaa ja minulle kerrottiin, että vanhemmat tulevat pian takaisin ja saan tuliaisia. En ole siis itse ainakaan traumatisoitunut siitä, etten päässyt mukaan heidän matkalleen. Tajusinko edes, että he olivat ulkomailla? En tiedä. Vanhempani ovat kertoneet, että sen matkan jälkeen he eivät halunneet enää lähteä ulkomaille ilman minua, sillä ikävä oli niin suuri, ettei sitä halua kokea enää koskaan, joten pääsin jatkossa aina reissuun mukaan. Mutta vaikken olisi päässyt, luulen, että minulla olisi ollut kivaa myös hoidossa, sillä onhan isovanhempien tai kummitädin luona kyläily lapsille kuitenkin vähän sellaista speciaalia aikaa.

Luulen, että mitä isompi lapsi on, sitä pahemmalta hänestä tuntuu, jos hän ei pääse matkalle mukaan. Hän ymmärtää, mistä kivasta jää paitsi. Mutta sitä helpompaa on myös matkustaa isomman kanssa, jonka kanssa voi lomamatkalla puuhailla kaikenlaista. Hän osaa syödä itse ja kertoa, mitä hän haluaisi seuraavaksi tehdä. Itse pohdin siis, voiko taaperoikäisen jättää hoitoon muutamaksi päiväksi vanhempien lomareissun ajaksi? Luulen, että lapsi ei tuon ikäisenä ymmärrä, onko hän kotona vai lomamatkalla, hänelle riittää se, että joku antaa ruokaa ja vie leikkipuistoon. Ja nyt tulen taas siihen ajatukseen, miksi häntä ei voisi ottaa matkalle mukaan, jos hän on noin "helppo" ?

Entä sitten ne lapset, joiden vanhemmat työkseen reissaavat paljon, ovathan hekin hoidossa usein vanhempien työmatkojen vuoksi? Kyllä nekin lapset selvityvät muutaman päivänä erossaolosta. Miksi en käyttäisi tilaisuutta hyväkseni, jos sellaiseen olisi vielä mahdollisuus, matkustaa kahdestaan aikuisten kesken? Ja ketään ei tarvitisi edes pakottaa ottamaan lasta muutamaksi päiväksi hoitoon, sillä joku isovanhemmista varmasti tekisi sen enemmän kuin mielellään. Vaikeita pohdintoja. Toisaalta loma ilman lasta miehen kanssa kahden kesken olisi niin ihanaa, mutta samalla varmasti (välillä) ikävöisin hoidossa olevaa lastamme. Mutta silti varmasti nauttisin lomasta ihan eri tavalla. Uskallan väittää, että olisin sata kertaa rentoutuneempi ja parempi äiti sellaisen lomamatkan jälkeen, jossa lapsi ei olisi mukana. Ei tarvitsisi mennä lomalla kenenkään muun ehdoilla kuin oman navan. Se olisi välillä todella rentouttavaa ja ihanaa! Nollata totaalisesti, käydä iltamyöhällä kävelyllä tai ravintolassa ja nukkua päiväunet juuri silloin kun haluaa. Ja onhan nykyään facetime, jota omassa lapsuudessani ei ollut. Aina voi soittaa kotiin ja nähdä toisen reaaliajassa.

Tekisitkö sinä muutaman päivän aikuisten reissun ilman lapsia, jos siihen annettaisiin mahdollisuus?


Terkuin,
Doris

Kuka tuo on? Lapsi tuntui vieraalta synnyttyään.

Aiemmasta pohdinnastani, voiko rakkautta riittää usealle lapselle, kumpusi mieleeni uusia aihe rakkaudesta vastasyntyneeseen. Mitä sinä ajattelit, kun kohtasit ensimmäistä kertaa mahassa nahan alla kuukausia möyrineen pienen ihmisen? Tuntuiko vauva heti omalta ja siltä, kuin se olisi kuulunut perheeseenne aina?

Usein elokuvissa ja tv-sarjoissa naiset kertovat rakastaneensa lastaan ensi hetkistä saakka ja luoneet syvän kiintymyksen tätä kohtaa samalla hetkellä kun lapsi on nostettu ensimmäiseen ihokontaktiin. Varmasti jollekin voi käydä näin tosielämässäkin. Se riippuu varmasti paljon siitä, miten raskausaika on mennyt, millaisia ajatuksia raskausaika sekä lapsen tulo perheeseen on aiheuttanut ja miten tunneherkkä äiti itse persoonana on?

Kun esikoisemme syntyi, ensimmäinen ajatukseni oli, että apua, minkä näköinen, ei yhtään söpö! No ei varmasti ollut. Mielestäni vauvat eivät ole koskaan olleet söpöjä vastasyntyneinä tai edes muutaman viikon ikäisinä. Vaikka lapsi oli toivottu, odotettu ja haluttu, saatuani hänet syliini, en tuntenut juuri mitään. Lähinnä sitä, että nyt homma on hoidettu, voinko lähteä kotiin nukkumaan? Yksin. Vauva tuntui vieraalta ja etäiseltä. Oli vaikea suhtautua häneen, kun en tuntenut palavaa rakkautta häntä kohtaan. Ja samaan aikaan nämä tuntemukset hävettivät. Olin halunnut hänet, saanutkin, mutta mikään ei tuntunutkaan siltä, kuin olin kuvitellut ja toivonut. En viihtynyt sairaalassa hänen kanssaan kaksin. Halusin, että mieheni tulee mahdollisimman nopeasti aamuisin ja lähtee luotamme mahdollisimman myöhään iltaisin. Mieluiten veisi myös minut kotiin mukanaan. Tuntemukset olivat todella ristiriitaisia, sillä mediassa, neuvolassa ja muualla oli annettu synnytyksen jälkeisestä ajasta aivan erilainen kuva. Perhevalmennuksessakin puhuttiin vain siitä, että palkinto, jonka raskausaika ja synnytys tuo tullessaan, on kaikki sen arvoista. Ei siinä hetkessä tikattuna, ruhjottuna, kivuissa, lähes kävely- ja istumakyvyttömänä täysin uudenlaisessa elämäntilanteessa sairaalasängyllä makaava vauva tuntunut varsinaiselta palkinnolta. Kukaan ei kertonut, ettei palkintojen jako tapahdu välttämättä heti urakan päätyttyä.

Aihe on edelleen vähän tabu. Juteltuani useiden lapsen saaneiden tuttavieni kanssa, on paljastunut, että en ole ollut yksin tunteettomuuteni ja negatiivisten ajatusteni kanssa. Moni muukin vastasyntyneen äiti on tuntenut samoin. Eihän kumppaniinkaan rakastuta ensitapaamisella, itse en ainakaan usko ajatukseen rakkaudesta ensisilmäyksellä. Ihastumista ensisilmäyksellä voi tapahtua, mutta rakkaus syntyy hitaasti tutustumalla toiseen. Vaikka kyseessä olisi sinun lihaa ja vertasi, oma lapsesi, on hän silti vieras ihminen, jonka kohtaat ja häneen täytyy tutustua. Vierauden tunne vastasyntynyttä kohtaan on täysin normaalia ja normaali prosessi henkisessä kasvussa vanhemmuuteen. Ei kaikkien tarvitse tuntea samoin, me kaikki olemme yksilöitä ja käsittelemme asiat eri tavoin. Kätilö-ystäväni kertoi, että heitä on opetettu työssään tunnistamaan tilanteet, joissa äiti ja vastasyntynyt eivät vaikuta superläheisiltä, ja kertoa hämmentyneille äideille, että kaikki on ok. Tätä tilannetta voi tietysti olla vaikea tunnistaa, sillä harva äiti kertoo negatiivisista tunteistaan lastaan kohtaan kenellekään, varsinkaan osastolla työskenteleville kätilöille leimaantumisen pelossa. Tai edes myöhemmin neuvolassa. Kasvot pidetään pienoisessa tekohymyssä ja omat ajatukset visusti omana tietona.

Ajatukseni palaavat edelleen aina välillä tuonne yli vuoden takaiseen aikaan ja siihen, miten olen voinut olla niin tunteeton ja kylmä omaa lastani kohtaan. Olen vihdoin monien itsesyytösten ja ahdistuksen kautta hyväksynyt asian, ettei tunteilleen voi mitään ja ne on vain otettava vastaan sellaisina kuin ne annetaan. Ei niitä pysty tahdon voimalla muuttamaan toisiksi vaan ne täytyy käsitellä läpi. Toisille tämä prosessi on lyhyempi, toisille pidempi.

Jos vauva-arjen alkutaipaleella en tuntenut rakkautta tai kiintymystä omaa lastani kohtaan, asia on sittemmin muuttunut. Mutta se ei tapahtunut hetkessä, ei päivissä, ei viikoissa. Palavan rakkauden ja kiintymyksen tunteen muodostuminen kohdallani tapahtui vasta vauvan ollessa 8 kuukauden ikäinen. Tottakai olin jo aiemmin tuntenut häntä kohtaan "jotain", mutta SUURI tunne, jolloin tajusin, että en halua päästää tuosta pienestä irti koskaan, hän on minun aarteeni ja kaikkeni, tapahtui yli puoli vuotta ensikohtaamisemme jälkeen. Muistan vieläkin sen marraskuisen päivän kun tajusin vihdoin lunastaneeni sen minulle luvatun palkinnon. Totesin miehellenikin, että nyt se on tapahtunut, pystyn viimein sanomaan sen ääneen valehtelematta itselleni tai teeskentelemättä, että olen korviani myöten rakastunut MEIDÄN lapseemme <3





Kaunis pieni ihminen, sä olet ainutlaatuinen,
Doris

Kiitospuhe vuodelle 2016

Kiitos vuosi 2016! Olit jopa edellisvuotta anteliaampi. Päästit minut töistä hetkeksi vapaalle. Annoit aikaa asioille, joita en ehtinyt aiemmin toteuttaa. Laitoit minut elämäni kovimpaan fyysiseen koetukseen ja muutit kehoni. Teit minusta äidin. Enempää sanoja ei tarvita. Sehän on selvää, että muutit meidän elämässämme kaiken. Parempaan suuntaan, vaikken sinun tarjoamana keväänä univajeessa ja väsymyksen mustimmissa hetkissä aina tätä mieltä ollutkaan. En muuttaisi vuodessa mitään. Se on ollut elämäni käännöskohta, jonka annoit tapahtua. Tästä on hyvä jatkaa ja ottaa ilolla uusi vuosi vastaan.

Malja menneelle, malja tulevalle
Doris

Meidän vuosi 2016 kuvina

TAMMIKUU  Eipä tiennyt tyttö kuvanottohetkellä mihin koitokseen parin viikon päästä joutuu

HELMIKUU Poika on tullut kotiin <3

MAALISKUU  Uuden elämän opettelua. Opetellaan muuten vieläkin

HUHTIKUU Vappuaatto 2016

TOUKOKUU Ensimmäinen äitienpäivä ja miehen keräämät valkovuokot <3

KESÄKUU Joka kesä raksataan jotain, tänä vuonna tämä kuvassa oleva terassin laajennus oli kesäkuussa vielä alkutekijöissä

HEINÄKUU Ja Joensuu. Ja taivaallista jäälattea ja Ilosaarirockia.

ELOKUU Marjametsässä

SYYSKUU. Kantarellit säilöön talvea varten.

LOKAKUU. Eräänä kauniina aamuna

MARRASKUU Ikkunasta näkyi, että lunta oli satanut yön aikana paljon ja ulkona oli kaunista

JOULUKUU. Äiti oli hurahtanut pillihimmeleihin. Niitä oli meidän joulunviettopaikka pullollaan.

Meidän vuosi 2016 kuvina -postauksella osallistun Pieni lintu- blogin Muistoja 2016- kuvahaasteeseen,

Doris

Ajatuksia ikävästä

Aiomme olla pikkuherran kanssa syyslomareissussa kahdestaan yli viikon. Aika hurjaa. Tajusin nimittäin reissuun lähtöä edeltävänä päivänä, ettei isä ole vielä koskaan ollut lapsestaan erossa päivää pidempään. Tajusin myös, että minäkään en ole ollut miehestäni erossa viiden vuoden aikana koskaan pidempään kuin viikon.

Ikävä on hassu asia. Se harvoin tulee, jos sille ei anna tilaa. Mutta jos sille antaa tilaa ajatuksissa ja päivien lomassa, se ainakin itselläni valtaa mielen niin, että jossain sisällä värisyttää ja tulee haikea mieli. Jos pitää itsensä kiireisenä, ei toista ehdi edes pysähtyä miettimään. Olen yrittänyt pitää itseni täällä toisaalla kiireisenä: aika on mennyt ystäviä tavaten ja kummitytön tulevia ristiäisiä järjestellen. Eräänä iltana oli kuitenkin aikaa FaceTime puhelulle: Vauva hihkui onnesta nähdessään isänsä näytöltä ja samaan aikaan itseltäni vierähti kyynel poskelle, sekä omasta ikävästä että miehen ja vauvan liikuttavasta kohtaamisesta.

Ikävöin helposti. Äitiysloman alettua odotin ja ikävöin miestäni töistä kotiin kaiket päivät ja kello tuntui menevän hitaasti. Oli omituista olla pitkästä aikaa yksin ilman seuraa tai työkiireitä. Joskus opiskeluaikoina iski välillä niin suuri koti-ikävä, että pakkasin kassin minuuteissa ja juoksin seuraavaan kotiseudulleni lähtevään junaan, vaikka vain kahdeksi yöksi monen sadan kilometrin päähän. Tuli tunne, että nyt on mentävä tai halkean ikävästä. Vaikka nyt on jo viikko reissua takana ja aika mennyt nopeasti, olen silti parina päivänä miettinyt, että ehkä puolitoista viikkoa on hieman liian pitkä aika ja lasken jo kuvitteellisesti päiviä, milloin pääsen takaisin kotiin.

Tekee meille molemmille, minulle ja miehelleni varmasti ihan hyvää olla pitkästä aikaa näkemättä toisiamme. Onhan tässä tapahtunut viime aikoina paljon ja osittain taloudessamme vallitsevan univajeen, miehen työstressin tai jonkun muun vastaavan vuoksi toisen naama on välillä saanut ärsyyntymään. Toisesta on myös tullut itsestäänselvyys, joten nyt on hyvä aika muistella mille kaipaus ja toisen ikävöinti tuntuu. Ikävöin miestäni jo reissuun lähtöä edeltävänä iltana vaikka hän istui sohvalla vieressäni. Voi kuinka hupsua, mutta samalla niin kutkuttavan ihanaa :)


Ikävöimästä itseni yllätin,
Doris

Toinen hääpäivä

Hääpäivänä on ihanaa muistella omaa päiväänsä morsiamena. Toissa kesänä 8.8 juhlittiin meidän tuoretta avioliittoa. Sää ja hääjuhla olivat täydelliset. Kaikki rakkaat juhlimassa meitä ja me itse oltiin nuoria ja kauniita :) Enempää ei olisi voinut hääpäivältään toivoa. Paitsi sitä, että olisipa juhlat jatkuneet monta päivää ja saisi palata takaisin siihen päivään ja kokea sen uudelleen.

Kaksi vuotta on nyt takana niin myötä- kuin vastamäessäkin. Onneksi taival on ollut enemmän myötämäkinen ja sen aikana on tapahtunut paljon. Ollaan rakennutettu omakotitalo, vaihdettu kotikaupunkia, matkustettu maailmalla ja meistä on tullut pikkuherran myötä myös perhe. Ollaan stressattu luonteillemme tyypillisesti välillä aivan turhista asioista ja huomattu, että kyllä kaikki aina järjestyy, tavalla tai toisella. Ollaan täten myös opittu toisistamme ja elämästä aika paljon. Kaikki tämä on ollut kahdelta avioliittovuodelta kiitettävä anti.

Seuraavana kesänä saan onneksi kokea häähuuman taas hieman lähempää kaason ominaisuudessa. Tämä on kunnia ja todellinen ilo päästä auttamaan siinä, että ystävän hääpäivä olisi yhtä ihana kuin omani oli. Onhan tuleva morsian osallinen siihen, että oma päiväni kesällä 2014 oli onnistunut, sillä hän oli tuolloin toinen kaasoistani, joten olen pienoisen palveluksen velkaa :)

Tulevia onnellisia vuosia päin astellen ja skumppalasia kohottaen,
Doris

Kuvat Ania Padzik