26. tammikuuta 2019

Pikkulapsiarki ja voimavarat, mistä niitä oikein revitään?

Uusi vuosi on taas tullut ja jatkuu varmasti myös sairastelukierre. Meillä ollaan oltu syksyn aikana kuukauden päivät kipeänä, kukin vuorollaan ja välillä yhtäaikaa. Esikoinen on myös sairastelujen lisäksi maailman kamalimmassa uhmaiässä. Ollut jo varmaan kohta kaksi vuotta, ja pahenee vaan. Jokainen asia hänen kanssaan on taistelua, itkua ja kitinää. Tässä pikkulapsiarjen ruuhkavuosien keskellä tarvitaan todella paljon voimavaroja perheen aikuisille. Tarhat, yöimetykset, ruoanlaitot, siivoamiset, kauppareissut, työt, koulut, sairastelut, iltatoimet, lääkärikäynnit, neuvolat, kerhot, leikkitreffit ja ulkoilut vaativat välillä todellista multitaskausta. Jos tällaisen pyörityksen keskellä ei pidä vanhempana huolta omasta jaksamisestaan, ei arkea jaksa kohta kukaan.




Aloin miettiä meidän arjen voimavaroja ja mistä itse saan voimaa arjessa jaksamiseen. Muutama juttu nousi selkeästi omissa ajatuksissa esiin:


1. Liikunta


Liikunta on mulle aivan ykkösvoimavara arjessa jaksamiseen. Ja etenkin liikunta yksin, jolloin saan samalla myös omaa aikaa ja aikaa omien ajatusteni kanssa ilman, että joku koko ajan roikkuu lahkeessa. Saan keskittyä vain itseeni ja siihen, miltä minusta juuri sillä hetkellä tuntuu.

Spinning, venyttelytunnit, sali ja kävelylenkit metsässä. Ah! Silloin jos meillä sairastetaan ja olen vielä itsekin sairas, niin suren sitä, etten pääse edes itse harrastamaan liikuntaa. Silloin jaksaisin sairaita lapsia huomattavasti paremmin, jos pääsisin itse hengähtämään spinning-tunnille. Aina kun tervehdyn, suuntaan mahdollisimman usein liikkumaan ennen kuin uusi tauti iskee :)



2. Tieto siitä, että saan lapsen/lapset hoitoon


Meillä on jonkin verran tukiverkkoa täällä päin missä asumme, mutta he ovat pääasiassa vielä työelämässä. Osa tukiverkosta eli lasten isovanhemmista asuu taas toisella puolella Suomea. Tämä tarkoittaa sitä, että emme saa lapsia hoitoon "extempore" vaan usein muutaman tunnin hoito sovitaan etukäteen muutaman päivän tai muutaman viikon päähän. Se auttaa jaksamaan vähän huonompinakin päivinä paremmin, että tiedän saavani pienen hengähdyshetken edes joskus tulevaisuudessa. Ja nimenomaan pidemmän hengähdyshetken kuin jumppatunnin ajan. Eli sellaisen, jolloin voimme mieheni kanssa käydä kahdestaan syömässä jossain, käydä leffassa tai vaikka siivota kotona rauhassa.

Kyllä, yksi arjen voimavaroistani on, että pääsen lapsistani hetkeksi eroon. Tarvitsen paljon omaa aikaa ja nautin yksinolosta. Kaipaan pikkulapsiarjen keskellä myös sellaisia juttuja, joita ei voi tehdä lasten kanssa. Olen edelleen se sama yksilö kuin ennen lapsia ja kaipaan välillä aikuisten juttuja, ja sitä, että joku ei ole koko ajan vaatimassa minulta jotain.

Niinä päivinä, kun voimavarat on todella vähissä, ulkona sataa, muksut kiukuttelee ja seinät kaatuu päälle, toivon aina, että omat vanhempani asuisivat naapurissa. He ovat eläkkeellä ja heillä on aikaa, mutta valitettavasti totuus on se, että, he asuvat toisella puolella Suomea eivätkä pääse auttamaan meitä aina juuri siinä hetkessä kun apua eniten tarvittaisiin. Silloin me usein soitetaan lasten kanssa heille parin tunnin mittainen videopuhelu. Se edes vähän tuntuu siltä, kuin he olisivat täällä auttamassa, sillä esikoinen lopettaa useimmiten riehumisen ja juttelee mummin kanssa.


3. Herkkuhetki


Kamala lähes uneton yö takana ja koko päivä pitäisi jaksaa puuhailla lasten kanssa. Kyllä mä siinä vaiheessa usein turvaudun " voimanamuihin", joiksi niitä kutsun :) Eli aamukahvin kanssa muutama pala suklaata tai loput karkit viikonlopulta jääneestä karkkipussista. Tai sitten me leivotaan esikoisen kanssa jotain. Siinä saa ajan kulumaan, se on hauskaa puuhaa sotkusta huolimatta ja lopputulos on palkitsevan herkullinen :)


Mitkä on sun arjen parhaat voimavarat top3 ? Haastan kaikki Kaksplus blogiportaalin bloggaajat kertomaan omista arjen voimavaroistaan :)


Terkuin,
Doris

20. tammikuuta 2019

Aamun herkkuleipä

Aamu, jolloin ei ole kiire mihinkään. Silloin voi laittaa leipätaikinan kohoamaan ja odottaa tuoretta leipää aamupalapöytään. Parhaan leivän salaisuus piilee kohottamisessa: taikina täytyy malttaa kohottaa, kuten myös leivottu leipä ennen uuniin laittoa.





Aamun herkkuleipä


5dl vettä
50g hiivaa
8dl hiivaleipäjauhoja 
1dl puolikarkeita spelttijauhoja
3dl venhäjauhoja
2tl suolaa
1rkl siirappia
0,5dl Flora Culinessea tai muuta juoksevaa rasvaa

Lämmitä vesi kädenlämpöiseksi, liota hiiva siihen. Lisää suola ja siirappi. Lisää jauhot pienissä erissä. Alustuksen loppuvaiheessa lisää pehmeä rasva. Kohota taikinaa liinan alla tunti. Leivo taikinasta jauhotetulla alustalla kaksi leipää (mahtuvat lomittain samalle leivinpaperille). Kohota leipiä vielä puoli tuntia liinan alla. Tee kohotuksen jälkeen leivän pintaan pari viiltoa terävällä veitsellä ja pistele hammastikulla muutamaan kohtaan. Kostuta leipien pinnat ennen uuniin laittoa. Paista 200 asteessa n. puoli tuntia.


Terkuin,
Doris

14. tammikuuta 2019

Imetysvihaaja teki 5 kuukauden täysimetyssuorituksen

No hyi taas tuolla penkillä joku nainen imettää. Miten se kehtaa julkisella paikalla ja muutenkin? Imetyshän on maailman ällöttävintä. Maailman luonnollisin asia, joka ällöttää niin paljon. Tätä mieltä olin aiemmin imetyksestä.





Toinen kerta toden sanoo


Esikoisen kohdalla imetys meni niin sanotusti metsään. Ja sain siitä tietenkin lisäpontta mielipiteilleni imetyksen kamaluudesta ja luonnottomuudesta. Ihmettelin, miten muut jaksoivat imettää vauvojaan kuukausitolkulla, kun minun mielestäni korvikepurkit olivat niin näppäriä ja tuttipullorivin peseminen iltaisin ihan normaalia: no eihän se ollut. Ja täytyy sanoa, että tietenkään kaikki eivät voi valita imettävätkö vaiko eivät, tai valitsevatko korvikkeen vai täysimetyksen. En minäkään esikoisen kohdalla valinnut korviketta, mutta imetyksestä ei yksinkertaisesti tullut mitään. Se oli henkisesti ja fyysisesti epämiellyttävää, tukea sen onnistumiseen tarjottiin vähän, enkä tiedä olisinko hyvästä tuesta huolimatta saanut imetystä toimimaan. Siihen tuli alusta asti aivan vääränlainen tunnelataus ja ilmapiiri, joten en usko että mikään olisi silloin kääntänyt päätäni.

Tämän toisen kodalla en halunnut ottaa minkäänlaista ennakkoasennetta imetykseen. Se onnistuu jos onnistuu, ei jos ei. Tyttö oppiikin syömän heti synnyttyään ja oli kärsivällinen ruokailija. Kaikki meni omalla painollaan. Kuitenkin hieman sisimmässäni halusin todella onnistua tällä toisella kerralla ruokkimaan oman lapseni itse.


Lopettamisen haikeus


Nyt imetystä on takana täydet 5 kk ja en voisi häkeltyneempi ja tyytyväisempi olla! Aika on mennyt nopeasti ja niin luonnollisesti. En ole missää vaiheessa harkinnut imetyksen lopettamista ja jopa suren, että nyt pikkuhiljaa tyttö täytyy totuttaa korvikkeeseen, sillä jatkan opiskeluja eikä hänen hoitajillaan kenelläkään ole rintamaitoa saatavilla.

En olisi uskonut, että imetys on asia, josta tulen joskus tuntemaan haikeutta, mutta niin se vaan on. Tämä on ollut ainutlaatuinen elämänvaihe ja olen onnellinen, että sain kokea tämän. Vaikka imetys välillä sattuukin, märkä paita raivostuttaa ja liian täydeksi päässeet tissit kiristävät. Mutta en tule kokemaan tätä enää koskaan, ja se surettaa. Samalla suren myös sitä, että vauva on kasvanut jo niin isoksi, että hän syö muutakin ruokaa ja pärjää muutaman tunnin ilman minua hoitajan kanssa.

Ajattelin vielä jatkaa imetystä iltaisin ja niinä päivinä kun olen kotona, jos maitoa vain riittää. Epäilen toki vahvasti, että vauva itse hylkää tissin, sillä tuttipullosta saa ruoan paljon nopeammin. Tulee olemaan päiviä, kun hän saa aamusta iltaan tuttipulloa ja kiinteää ruokaa, joten epäilykseni voi hyvinkin osua oikeaan.

En tiedä milloin on viimeinen imetyskerta. Enkä aio sitä suunnitellakaan. Koska imetys alkoi luonnollisesti ja omalla painollaan, antaa sen lopettamisenkin tapahtua niin <3

Terkuin,
Doris



7. tammikuuta 2019

Mitähän tosta teidänkin lapsesta tulee!

Ystävä, sisko, anoppi, aviomies, tuttu, tuntematon tai jopa oma äiti on varmasti jossain kohtaa sitä mieltä, että teet kaiken väärin. Kyllä, puhun juuri sinulle äidiksi tullut nainen! Milloin olet antanut vauvalle väärästä materiaalista tehdyn tutin, olet nukuttanut hänet aivan väärin, pidät lasta liikaa sylissä, puet lapsen liian pieniin vaatteisiin, annat hänen olla liian kauan yösyöjä, turvakaukalokaan ei ole testivoittaja, olet laittanut taaperolle väärään kellonaikaan välipalaa tai hän on katsonut liikaa piirrettyjä. Mitä? Piirrettyjä! Eihän nyt sellaisia pikkulapsille näytetä lainkaan!

Äitiyden syyllisyyden kirjo on loputon. Teit minkä tahansa valinnan koskien jälkikasvuasi,
joku on aina sitä mieltä, että nyt mennään metsään ja pahasti, ja lapsesta tulee taatusti narkkari. Ja monesti sitä miettii, kun tekee sen jonkin valinnan, vaikka päättää matkustaa junalla toiseen kaupunkiin vastasyntyneen kanssa, että onkohan tässä mitään järkeä ja saan niin kuulla tästä...Mutta, mitä ihmettä? On se nyt kumma, jos vanhempi ei saa elää myös omaa elämäänsä vaan täytyy istua kotona neljän seinän sisällä ja noudattaa joka suunnasta satelevia neuvoja siitä, kuinka hyvä äiti toimii.




Kyllä luonto hoitaa


Eikö äiti saa itse päättää, miten asiat lapsensa kanssa hoitaa? Tietenkin lain sallimissa rajoissa. Miten ihmeessä äidit viime vuosisadan alussa ovat pärjänneet lastensa kanssa ilman kasvatusoppaita ja tuntemattomien someraivoa siitä, kuinka lapsi on kasvatettu aivan päinvastaisesti kuin meidän Pirkka-Eemeli?Ja mitä tuli Pirkka- Eemelistä? Ihan samanlainen mäkkisafkaa syövä teini kuin muistakin, vaikka koko lapsuusaika vedettiin ilman piirrettyjä ja askarreltiin. 

Toisella mummollani oli yhdeksän lasta ja perhe asui pikkumökissä järven rannalla lasten ollessa pieniä. Valitettavasti mummoni ei ole enää näillä lakeuksilla, että voisin kysyä häneltä asiaa, mutta haluaisin silti tietää, kokiko hän 1900-luvun puolivälissä syyllisyyttä ja huonommuutta äitiydestään? Veikkaan, että ei, tai ainakaan samalla tavalla kuin nykypäivän äidit, vaan asioiden annettiin mennä omalla painollaan ja siinä ne lapset olivat muun elämän mukana.



Joskus on vaan pakko


On pakko antaa välipala väärään aikaan, on pakko näyttää taaperolle kaksi tuntia piirrettyjä putkeen, on pakko antaa valmisruokaa, on pakko antaa se vääränlainen tutti. Vanhemmuudessa tulee niitä päiviä, jolloin ei vain yksinkertaisesti jaksa. Turha itseään on äärirajoille viedä, ja nyt jo stressaavassa maailmassa luoda turhista asioista paineita vielä kotona lisää. Vaikka tavoite oli tehdä aina pinaattiletut itse, mitä sitten, jos ne tulevatkin tänään paketista? Mitä sitten? Ei ne lapsetkaan varmasti pidä sinua yhtään sen huonompana, jos et tänään vain yksinkertaisesti jaksa. Ei ole pakko. Välillä voi heittää hanskat tiskiin ja ihan vaan olla. Olla joskus jotain muutakin kuin se kone joka tiskaa, siivoaa, pyykkää ja kokkaa vielä työpäivän jälkeenkin eikä ole perheelle läsnä, sillä arkiaskareet vievät kaiken ajan.

Ei kai kukaan meistä kerro ihan kaikkea?


Ei kai kukaan äiti uskaltaisi? Kertoa toiselle äidille, että pyykkikone on ollut laulamatta kokonaisen viikon ja kodinhoitohuone pursuaa likapyykkiä? Tai että et ole käynyt leikkipuistossa kahteen päivään, koska itseä ei huvittanut vaikka lapset olisivat kyllä halunneet? Tällaisen sanominen ääneen toisi varmasti kommentteja ja pään pyörittelyä. Kaikki esittävät äitimaailmassa täydellisiä peläten muiden ihmisten arvostelua. Kaikilla on täydelliset perheet, joiden kodeissa hoituu siivous, tiskit, pyykit, soseet, leikit, työt, ulkoilut, luomuruoat, kauppareissut, kasvatus ja harrastukset yhden päivän aikana mallikkaasti ilman, että kenelläkään on siitä mitään sanottavaa. Aivan varmasti on. Vaikka sitten se, että teidän elämä on liian täydellistä, mitähän tuollaistenkin lapsista tulee?





Terkuin,
Doris