10. helmikuuta 2019

Aikuisena ystävän löytäminen on kuin deittailua

Teini-iässä sitä ajatteli aina, ettei uusia ystäviä voi varmasti löytää enää aikuisena, vaan ystävyyssuhteet on tehtävä silloin tai jää ilman. Onneksi olin silloin ajatusteni kanssa hyvinkin väärässä. Olen löytänyt aikuisiällä uusiä ystäviä niin mieheni kavereiden kautta, työelämästä, yhteisten opiskelujen kautta sekä lasten syntymän myötä samassa elämäntilanteessa olevista ihmisistä. Niistä lapsuusajan ystävistä on enää jäljellä oikeastaan vain muutama.





Käytä aikasi sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa oikeasti viihdyt


Aloin pohtia ystävyyssuhteen muodostumista näin aikuisiällä. Se todellakin on kuin treffikumppanin hakua, treffeillä käymistä ja vakavamman suhteen muodostumista. Ensin ehkä aletaan viestitellä tiheämmin, sitten tapaillaan ja lopulta kaikki tuntuu niin luonnolliselta ja ihan kuin olisimme olleet toistemme elämässä aina. Tai sitten ei. On minulle joskus niinkin käynyt. Että jo ihan aluksi tuntuu siltä, ettei välillämme ehkä ole tarvittavaa kemiaa. Mutta silti tapailua on hetken jatkettu ja molemmat ovat tajunneet tahoillaan, että ehkä jostain löytyy se, kenen kanssa natsaa yhteen paremmin. Siinäpä se. Elämä on aivan liian lyhyt tuhlattavaksi sellaisiin ihmisiin keiden kanssa ei viihdy oikeasti. Ja aikuisena on aikaakin rajallinen määrä töiden, mahdollisten lasten, lemmikkieläinten, harrastusten ja muun toiminnan lisäksi ystävien tapailuun. Silloin täytyy harkita tarkkaan, kenen kanssa vapaa-aikansa viettää.

On myös haikeaa, jos ystävyyssuhde hiipuu. Mutta niin vain joskus käy. Kummallakaan ei enää ole aikaa toiselle. Vähän kuin huonossa parisuhteessa. Kumpikin on liian kiireinen enää viettämään yhteistä aikaa omien menojensa vuoksi, jotka ovat muuttuneet tärkeämmäksi kuin suhteen vaaliminen, joten parempi muuttaa erilleen. Vuosia suhteen hiipumisen jälkeen voi tuntua siltä, ettei oikein enää muistakaan sitä ihmistä tai mitä yhteistä hänen kanssaan oli. Suhde ei varmastikaan ole ollut hyvin merkityksellinen teidän kummankaan elämän kannalta, jos ei kaipaa toista tai hänen kanssaan vietettyä aikaa.


Kun ois tunnettu aina


Tällä hetkellä minulla on tilanne, että olen deittailuvaiheessa erään ihmisen kanssa ja minusta tuntuu, että meistä varmasti tulee jotain vakavampaa. Alusta asti jutellessamme tuntui siltä, kuin olisimme tunteneet aina. Huumorintajumme natsaa ja jutut muutenkin. Saatamme istua kolme tuntia pöydän ääressä jutellen ja se aika tuntuu minuutilta. Tutustuimme alunperin lastemme kautta. Meillä on molemmilla viime kesänä syntyneet lapset ja olemme molemmat olleet viime aikoina kotona lasten kanssa. Kaksi yksinäistä siis löysi toisensa. Mutta kuten meidän välisistä keskusteluista on käynyt ilmi, meillä molemmilla on sen verran paljon ystäviä, että mikään säälisuhde tämä ei ole. Tulemme aidosti juttuun toistemme kanssa ja haluamme viettää aikaa toistemme kanssa mieluumin kuin molemmat omissa kodeissamme kaksin vauvan kanssa hengaillen :) Meillä on myös yhteisiä harrastuksia, sama entinen kotikaupunki ja vähän samanlainen työelämätausta, joten paljon yhteistä äitiyden lisäksi.

Aikuisiälläkin luodut ystävyyssuhteet voivat joskus hiipua, eivätkä nekään välttämättä kestä ikuisesti. Sillä aikuisetkin muuttuu ja elämäntilanteet muuttuu. Mutta useimmiten aikuisiällä luodut ystävyyssuhteet ovat kestävämpiä kuin ne teini-iässä luodut, jolloin oli itse ja omat kaveritkin olivat hukassa itsensä kanssa. Ei oikein tiedetty ketä me oltiin ja minne ollaan menossa. Vai kiinnostaako meitä enemmän baarissa sekoilu, opiskelu vai perhe-elämä? No, kuten arvatakin saattaa, ainakin minun kohdallani kävi niin, että baarisekoilijat, nuo ikuista villiä nuoruutta tavoittelevat ja uraihmiset jatkoivat jossain kohtaa elämissään eri suuntiin. Ja joidenkin toisten kanssa ystävyys muuttui hyvänpäiväntuttavuudeksi. Erotaan ystävinä, vai miten se meni?


Hyvää ystävänpäivää 14.2,
Doris

5. helmikuuta 2019

Milloin tulee se kokonaan nukuttu yö?

Puoli vuotta. Niin kauan olen ollut pian kahden lapsen äiti, ja vauvan äiti. Vauvan, joka syö kaksi tai kolme kertaa yössä. Tiheänimunkausina useamminkin, välillä koko yön. Pari kertaa yössä heräävä vauva on minun mittakaavallani aika helppo vauva, sillä esikoinen heräsi parhaimmillaan 12 kertaa yössä. Siitä voi laskea, ettei unta juurikaan meille vanhemmille yön aikana kertynyt, sillä aina kun sai itse unen päästä kiinni, pieni herätyskello herätti meidät. Oikeastaan silloin en käyttänyt vauvastani noin suloista ja lempeää nimitystä, minusta hän lähinnä muistutti kiduttajaa :D

Kaikesta selviää


Kaikesta sitä vaan selviää. Esikoisen vauva-aikana luulin, että kuolen väsymykseen. Päivät olivat hirveitä ja menivät sumussa. Tämän uuden vauvan kohdalla arki on kohdellut lempeämmin. Päivisin ei juurikaan väsytä ja aivot toimivat hyvin, niin hyvin, miten nyt äidin aivot voivat toimia. Ja en toivo koko ajan, että vauvavuosi olisi ohi. Se on positiivista.

Mutta silti toivon jotain. Joka ikinen ilta toivon, kun menemme nukkumaan, että olisko tämä vihdoin se yö, jolloin heräämme vasta aamulla? Mutta ei. Joka kerta herään parin, kolmen tunnin päästä syöttämään vauvaa. Milloin tulee se kokonainen yö?






Sitten kun vauva saa kiinteää ruokaa, hän kyllä nukkuu kokonaisia öitä


Tämä on suurin huijaus. Ei todellakaan nuku. Meidän kumpikaan lapsi ei ole alkanut nukkua kokonaisia öitä, vaikka iltapuurot olisi syöty ja muutenkin pitkin päivää syöty soseita. Meillä tähän ainakin on auttanut vain aika: kun lapsi on riittävän vanha, että hänelle on voinut pitää unikoulun, yöt ovat alkaneet sujua. Tai no vauvastahan en vielä tiedä, että auttaako unikoulukaan. Mutta esikoiselle se ja omaan huoneeseen siirtäminen auttoivat öiden sujuvampaan nukkumiseen. 

Nyt siis vain odotellaan. Ja jatketaan toivomista, että ihme tapahtuu ja joku aamu saamme herätä puhelimen herätyskelloon. Olenkin jo unohtanu miltä se tuntuu. No, siitä olen varma, että ihan yhtä kauhealta kuin kesken unien herääminen aina, oli syy mikä tahansa :D



Terkuin,
Doris