Olenko hullu vai vain huolestunut vanhempi?

Noniin. Vuosi sitten epäilin meidän muutaman kuukauden ikäisellä tytöllä maitoallergiaa. Isoveljelläkin oli, joten oireet olivat tutut ja täsmäsivät. Mutta ei. Lasten allergialääkäri oli verikokeiden ja oireiden peruusteella sitä mieltä, ettei allergiaa ole. Huh, mikä helpotus! Se oli päällimmäisenä mielessä. En jaksaisi stressiä toisesta allergisesta lapsesta.

Sitten saapui toukokuu ja kaksi kertaa viikon aikana lasten isovanhemmilla oli tarjolla makaronilaatikkoa. Noissa ei ollut mitään muuta eroa, kuin toisessa oli soijarouhetta, toisessa jauhelihaa. Molemmat oli tehty kaura-munamaitoon. Tyttö sai molemmista makaronilaatikoista ensi lusikallisesta voimakkaan reaktion kasvoihin ja toisella kerralla myös hengitys muuttui raskaaksi ja haukkovaksi. Pelotti. Joko soitetaan ambulanssi?

Menin viileään kevätsäähän vauva kainalossani ja oireet alkoivat helpottaa. En tiennyt, että siitä alkaisi kuukausien mittainen taisto.

Turhauttaa, kun ei tapahdu mitään

Otin heti yhteyttä TYKSin lasten allergiapoliin, jossa olimme olleet jo aiemmin asiakkaina. Hoitosuhteemme oli katkennut puoli vuotta aiemmin, kun allergiaa ei löytynyt. Olisi aloitettava kaikki alusta. Jouduin varaamaan ajan omalle terveyskeskuslääkäreille, joka määräsi verikokeisiin. Ajat olivat tiukilla ja niitä peruttiin monta kertaa. Tässä meni koko kesä. Verikokeet otettiin jossain syyskuun alussa ja kananmuna näytti siellä positiivista. Saimme lähetteen ja nopeasti ajan TYKSin allergiapolille.

Siellä päädyimme ensin opetuspolille kandien ja yhden opettajalääkärin vastaanotolle. Siellä todella tuli olo, että nyt asia hoidetaan kuntoon ja alettiin myös epäillä kananmunan lisäksi maitoa. Kunnes haluttiin uudet verikokeet. Ihan vain varmuuden vuoksi. Okei, otetaan vaan, saadaampahan kaikki selville!

Menin huojentuneena TYKSin lasten allergiapolille kuulemaan uusimman verikokeen tulokset. Vihdoin tämä päättyisi ja saisimme oireille selityksen! Kunnes lääkäri ilmoitti minulle, että allergiatestit näyttävät nollaa. NOLLAA! Meinasin pudota persiilleni. Eli ei mitään! Allergiaa ei ole. En voinut uskoa korviani. Siinä tuolilla istuessani tyttö kasvot verillä ihottumasta sylissäni kuuntelin, kuinka lääkäri kumosi kaikki perusteluni sille, miksi epäilen allergiaa edelleen, enkä voi uskoa, että testin tulos on negatiivinen.

Teillä on terve pieni tyttö, jolla ei ole allergioita, hyvää syksyn jatkoa!

Nyt tuosta päivästä, kun lääkäri lausui nuo sanat, on vähän vajaa kuukausi aikaa. Mikään ei ole muuttunut. Tyttö on saanut kerran raejuustoa, jonka jälkeen hän okseni illan aikana kolme kertaa, voiko se olla sattumaa? Hänen kasvonsa ovat edelleen verestävässä ihottumassa, kuten myös taipeet. Kakka haisee todella hirveälle ja on vihertävän löysää, vaikka hän on syönyt jo yli puoli vuotta kiinteää ruokaa. Kananmunaa en ole hänelle antanut. Vältän sitä, sillä en usko, ettei tyttö olisi sille allerginen. Jos se ei ole kananmuna, joku se on. Viimeisin oire on se, että tytön peppu punoittaa ja iho on sieltä aivan rikki, verestävän vuotava.

Olo on voimaton. En tiedä mitä tekisin. Haluan, että allergia-asia selvitetään. En usko, että kysymyksessä on vain joku herkkä, atooppinen iho. EI OLE. Minulla on äidin vaisto. Jollekin tyttö on allerginen ja haluan, että se selvitetään, mikä se sitten on, ellei maito, kananmuna, kala, soija, lateksi tai pähkinät, jotka kaikki on nyt testattu.

Olo on siksi voimaton, että joudun aloittamaan prosessin alusta. Taas soittamaan terveyskeskukseen ja vaatimaan tutkimuksia, ja lähetettä eteenpäin. Kolmannen kerran vuoden aikana. En jaksaisi, ja varsinkin viimeisimmän TYKS käynnin jälkeen minulle jäi olo, että minua pidetään hulluna. Että keksin oireet ja hakemalla haen lapselleni allergiaa. NO EN TODELLAKAAN! Kukaan aikuinen ei halua lapselleen sellaista, olisi ihanaa jos kaikki allergiat katoaisi maailmasta, olisi niin paljon helpompaa! Prosessin uudellen aloittaminen turhauttaa, sillä ajattelen, että se päättyy taas siihen, että mitään ei löydetä. Mutta jos oireet vain edelleen jatkuvat, syy täytyy löytyä muulta, ehkä viljoista? Niitä epäilen seuraavaksi. Ja niin pitäisi epäillä lääkärinkin ja aloittaa uudet tutkimukset.


Auttakaa, mitä teen?


Terkuin,
Doris

Näin selviät pienen lapsen kanssa pitkästä automatkasta

Ajatuskin jo voi hirvittää. Pitkä matka edessä, aikuisten kesken se vielä menisi, mutta entä jos mukana ovat taapero ja leikki-ikäinen: Nuo paikallaan pysymätttömät pikkutyypit, joille täytyy koko ajan olla jotakin aktiviteettia mietittynä? Toinen ei ymmärrä puhetta ja sitä, että matka nyt vain on istuttava paikoillaan, liikkuvasta autosta ei voi poistua vaikka olisi kuinka tylsää. Toinen ymmärtää puhetta, muttei halua, uhmakas kun on.

Me matkustamme paljon pitkiä automatkoja, joten kerron teille omat vinkkini lasten kanssa pitkistä automatkoista selviytymiseen.

Totuta lapsi matkailuun jo pienestä pitäen

Matkustin pitkiä automatkoja jo raskausaikana, ja luulen, että se totutti meidän lapset auton hurinaan ja tärinään jo mahassa ollessaan. Jos raskaanaollessa pitkät automatkat jäivät väliin, aloita totuttaa vauvaa autossaoloon jo ihan vastasyntyneestä, jos tiedät, että joudutte ajamaan pitkiä automatkoja tulevaisuudessa.

Aja niin paljon kerralla kuin pystyt

"Vanha sääntö → Myös vanhemmat syövät hyvin ja tekevät tarpeensa ennen matkan alkua ja seuraavan kerran pysähdytään vasta sitten kun lapsen mielestä on aivan pakko." Tämä pätee myös isompien lasten kanssa. Ajetaan niin kauan pysähtymättä kuin päästään, jos vaikka hyvällä tuurilla lapset nukahtaisivat autoon pidemmäksi aikaa tai muuten vaan viihtyisivät. Pysähdyksen jälkeen laspet on vaikeampi saada autoon takaisin ilman raivareita, sillä usein pysähdyspaikolla on leikkipaikkoja ja muuta kivaa, minne lapset haluaisivat jäädä vielä lähdön koittaessa tutkimaan.

Ota mukaan tabletti ja paljon evästä

Joka kerta autoillessamme usean sadan kilometrin matkaa lapsen ollessa alle vuoden ikäinen mietimme, joko olisi sopiva aika hankkia hänelle oma tabletti? Tiedän, voi kuulostaa hirveältä, mutta me hankimme vuoden ja viiden kuukauden ikäiselle taaperolle aikoinaan oman tabletin. Hän tutki siitä mielellään Pikku Kakkosen sovellusta ja paria muutakin musiikkipitoista sovellusta, jotka olimme ladanneet tablettiin. 

Minun tai mieheni puhelimen anto taaperolle katseltavaksi osoittautui huonoksi vaihtoehdoksi, sillä hän pääsi näpyttelemään koko ajan sillä johonki, minne ei saisi. Tabletissa on mahdollisuus valita lastennurkkaus, jossa lapsi voi rauhassa painella nappuloita sotkematta koko laitetta tai päivittämättä luvatta vanhempien somea. 

Laitteen lisäksi tärkeää pitkällä automatkalla on isot eväät. Varaa kassiin hedelmänpaloja, leipää, maissinaksuja, lasten keksejä, smoothiepusseja ja riisikakkuja. Muista myös ottaa mukaan riittävästi juomista sellaisiin pulloihin, joita lapsi ei kaada heti alkumatkasta päälleen.

Pakkaa mukaan myös herkkuja. Sekä vanhemmille että lapsille. Mitä sitten jos matkustatte vaikka sellaisena päivänä kun ei ole herkkupäivä? Jos herkuilla lahjominen tai palkitseminen jouduttavat automatkaa ja lasten viihtymistä autossa, voi kai herkkupäivästä tai niiden määrästä vähän joustaa?

Lähde matkaan nukkumaanmenoaikaan

Jos vain mahdollista, ajoita lähtö siten, että lapsella on pian vuorossa päivä- tai yöunet. Näin hän nukahtaa helpommin alkumatkasta autoon ja saattaa nukkua pidemmän pätkän auton hurinassa. Jos lapsi viihtyy autossa ja nukahtaa sinne helposti, hyvä keino on lähteä ajamaan iltapalan jälkeen, pukea lapselle yöpuku, pestä hampaat ja laittaa hänet autoon yöunille. 

Pue päälle mukavat ja kevyet vaatteet

Autossa tulee aina kuuma. Oli sitten kesä tai talvi. Pue lapselle mahdollisimman kevyet vaatteet, sillä turvaistuin hiostaa helposti peppua ja selkää. Pahimmillaan aurinko porottaa vielä suoraan lapsen puoleisesta ikkunasta. Vaatetta voi aina lisätä jos tuntuu siltä tai laittaa vilttiä lapsen päälle. Ajon aikana vaatteiden vähentäminen on huomattavasti vaikeampaa. Älä siis istuta lasta pitkillä automatkoilla tuntikausia toppahaalari päällä turvaistuimessa. 

Ota rennosti

Lasten kanssa samaan matkaan voi kulua toiseen suuntaan mennessä 6 tuntia, toiseen suuntaan 7,5 tuntia. Tämä on normaali fakta, joka pitää vain hyväksyä. Ei aikuisiakaan aina huvita istua autossa pitkää matkaa, lapsia vielä vähemmän. Joskus vain tarvitsee useamman pysähdyksen, joskus selvitään yhdellä. Turhalla kiireellä ei aiheuta muuta kuin itselleen ja matkaseurueelle huonon fiiliksen ja kiukan. Ja raivon vallassa kiireessä suhaten sattuu myös helpommin onnettomuuksia. Koskaan ei voi olla niin kiire, että olisi valmis vaarantamaan oman tai läheisten hengen. Rennolla matkailuasenteella ja turhan kiireen pois jättämisellä selviää jo pitkälle! 

Terkuin,

Doris

Meneekö 2 lasta siinä missä yksikin?

No meneekö se kaksi siinä missä yksikin? Meidän kokemuksen mukaan nyt on paljon rennompaa ja helpompaa kuin yhden kanssa. Mikään ei tosiaan muuttunut niin paljon kuin ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen, toinen lapsi menee siinä sivussa helposti. On toki muutama seikka, joihin tuo korkeampi lapsiluku vaikuttaa.

Lähteminen hitaampaa

Kahden lapsen pukeminen on ihan eri kuin yhden. Kun saat toisen puettua, toinen on ehtinyt jo riisua osan vaatteista pois. Tai toinen huutaa kuumuttaan odottaessa. Tai klassikko: talvihaalari ja väliasu puettu, koko porukka juuri kynnyksen verran ulkona ulko-ovesta ja isompi lapsi ilmoittaa, että hänellä on vessahätä. Tai oikeastaan ehti tulla jo housuun. Noin.

Eli kotiovesta lähtemiseen kannattaa varata vähintään tunti, mieluumin kaksi. Ja silti tulee kiire.



Kun toinen huutaa, toinen on hiljaa

Molemmat muksut vinkuu ja huutaa yhtä aikaa. Sitten toinen niistä maagisesti hiljenee, ja hetken päästä toinen. Hiljaisuus. Ei voi olla totta? No ei olekaan. Toinen aloittaa huudon ja kitinän välittömästi, kun ehdit ajatella, että nyt lapsilla on kaikki hyvin ja voidaan hetken olla rauhassa.

Ei enää sitä vähääkään aikaa

Yhden lapsen jälkeen joutui miettimään jo vähän, miten aikansa käyttää. Tarvitsi miettiä tarkkaan, missä välissä ehtii itse treenaamaan, yksin ruokakauppaan, miehen tai kavereiden kanssa aikuisten kesken syömään. Mutta nyt kun lapsia on kaksi sitä vähääkään aikaa ei ole. Aika ei vain yksinkertaisesti riitä oikein mihinkään muuhun kuin syöttämiseen, kieltämiseen, pukemiseen tai vaipanvaihtoon.

Jos jotain huonoa, miksei hyvääkin

Onhan kahdesta lapsesta myös tuplasti enemmän iloa kuin yhdestä. On ihanaa katsoa pienten sisarusten välistä suhdetta ja kiintymystä. Samaan aikaan he ovat toisistaan innoissaan ja samaan aikaan isompi painottelee vihan ja rakkauden välimaastossa. Kestäähän siinä aikansa tottua, ettei ole enää äidin ja isin ainoa rakas, vaan nyt kotona on toinen, joka kilpailee myös vanhempien huomiosta.

Ja nyt, kun lapsia on kaksi, väitän, että elämä on helpompaa. Se vain tuntuu siltä. Tai siis kyllä kaksi menee siinä missä yksikin, yritän sanoa. Ei tämä mitenkään mullistavan vaikeaa ole. Vaikeampaa oli totutella siihen, että lapsia oli yksi ja kahden aikuisen ihmisen elämä muuttui täysin.

Terkuin,
Doris

Kielletty rakkaus

Kuvitellaan tilanne, jossa olisit elänyt lapsesi kanssa 14 vuotta saman katon alla ja eräänä päivänä hän kertoisi, ettei hän ole hetero. Tämä nuori on todennäköisesti kipuillut itsekseen asian kanssa jo pitkään ja pohtinut sitä uskaltaako kertoa kenellekään, ettei ehkä ole kuin muut. Tai hän on jo kauan saanut kokea kiusaamista ja halveksuntaa asian vuoksi, haukkuja ja vihaa. Tai ehkä hän on päättänyt olla kertomatta siitä ainakaan omille vanhemmilleen. Oli tilanne mikä tahansa, kertooko nuori asian tai ei, vai aavistavatko vanhemmat tämän, mutta miten suhtautua tilanteeseen? Miten sinä suhtautuisit?

Se on niin ällöttävää

Tällä viikolla vietetään Pride-viikkoa, joka huipentuu Helsinki Pride -kulkueeseen lauantaina 29.6. Kyseessä on Suomen suurin kulttuuri-ja ihmisoikeustapahtuma. Pride juhlistaa tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja kaikille kuuluvia ihmisoikeuksia. Tätä viikkoa vietetään osittain siksi, ettei se vieläkään ole maailmassa normaalia kuulua seksuaalivähemmistöön. Toiset ihmiset yrittävät määrätä ketä joku toinen saa rakastaa, kenen kanssa joku toinen saa tuntea läheisyyttä ja kenen kanssa mennä naimisiin. Ja tähän näillä toisilla ihmisillä on mitä erilaisempia perusteluja kuten: ällöttää, se on epänormaalia tai eräs tuhansia vuosia vanha kirja väittää sen olevan syntiä.

Kaikki me synnymme tähän maailmaan yksilöinä, jokainen erilaisena. Kukaan ei voi valita syntyessää esimerkiksi omaa perhettään eikä silmien väriään. Ei myöskään seksuaalista suuntautumistaan. Miksei jokainen saa olla täällä sellainen kuin on? Ei se ole kenenkään muun asia.
Se ei ole sinulta pois, jos esimerkiksi kaksi miestä rakastaa toisiaan, se ei ole sinulta pois jos he saavat mennä naimisiin ja jakavat elämänsä. Homous ei tartu. Ai se ällöttää? No arvaas mitä? Moni hetero tekee ihan yhtä "ällöttäviä tai jopa ällöttävämpiä" asioita makuuhuoneessaan. Ja se mitä ja kenen kanssa kukakin tekee lain sallimissa rajoissa makuuhuoneessaan ei ole edes sinun asiasi.

Tuohon Raamattu-kohtaan en kajoa sen enempää kuin, että se perustelu menee minulta yli hilseen. Seksuaalivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä on ollut aina. Jopa eri eläinlajeissa esiintyy homoseksuaalisuutta, joten vaikka lisääntymiseen tarvitaan molemmat sukupuolet, kyllä erilaiset seksuaalisuudet ovat ihan normaaleja luonnon asioita.

Sinä et saa rakastaa, minä saan

Tällä viikolla taas monet isot yritykset kuten mm. Alko, Kela, teleoperaattorit ja Fazer ovat antaneet tukensa tälle tasa-arvoisempaa maailmaa tavoittelevalle Pridelle. Suvaisemattomat ovat ilmoittaneet boikoteista kyseisiä ja monia muita Pridea tukevia yrityksiä kohtaan. Tämä on jotenkin hupaisaa, että vuonna 2019 jotkut meistä ihmisistä joutuvat taistelemaan siitä, millaisia ovat ja vastapuoli yrittää estää sen. Estää toisten rakkauden. Estää toisia olemasta omia itsejään. Eikö kuulostakin typerältä? Jokaisella meistä pitäisi olla samanlainen oikeus olla sitä miltä itsestä tuntuu, onhan meillä kaikilla oikeus myös syntyä tänne? Kenenkään ihmisen ei pitäisi kokea olevansa vähempiarvoinen kuin muut. Ihminen on muutakin kuin seksuaalisuus.

En tiedä, onko kielteinen asenne seksuaalivähemmistöjä kohtaan yleisempää niillä, kenen lähipiirissä ei ole yhtään tähän vähemmistöön kuuluvaa? Itselleni tuo asia on ollut jo nuoresta saakka arkipäivää kavereiden ja sukulaisten muodossa. Ei se ole minun asiani, ketä he rakastavat. Jos minä saan rakastaa ketä haluan, saavat hekin.

Olet aina lapseni

Palataan tuohon alun kysymykseen, miten sinä suhtautuisit, jos lapsesi kuuluisi seksuaalivähemmistöön? Nyt kun olen itse vanhempi, en voi ymmärtää kuka vanhempi olisi valmis hylkäämään lapsensa ja lakata rakastamasta häntä tällaisen asian vuoksi. Hän on edelleen sinun lapsesi. Hänellä on sinun geenit, hän on osa sinua. Jos seksuaalivähemmistöön kuuluminen tässä tapauksessa häiritsee, niin ei kai se auta kuin peiliin katsoa? Sinun homogeeneistäsi hän on tullut.

Minulla ei ole oikeutta päättää ketä lapseni tulee rakastamaan tai mitä hän tuntee. Lapseni tulevat olemaan aina lapsiani ja yhtä rakkaita, olivatpa he seksuaalisuudeltaan mitä tahansa. Kohtele muita, kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan. Anna toisten rakastaa ja tulla rakastetuksi. Maailmassa on ihan tarpeeksi vihaa ja oikeitakin ongelmia, kuin naapurissa asuva sateenkaariperhe.


Terkuin,
Doris

#MeSynnytinToo, jopa kaksi kertaa!

Viime viikolla synnytyskeskustelu nousi otsikoihin, sillä somessa levisi kampanja #minämyössynnyttäjänä, jossa alunperin yli sata naista avautui karmeista synnytyskokemuksistaan.
Kampanjan ydinporukka, 10 äitiä, aloittivat kampanjan siksi, että halusivat nostaa esiin synnytyksessä kokemaansa huonoa kohtelua ja sitä, että jokaisella ihmisellä pitäisi olla itsemääräämisoikeus kehostaan, myös synnytyssalissa. Kampanjalla halutaan herätellä sekä hoitohenkilökuntaa että synnyttäjiä.

Tässä on minun tarinani. Tämä on minun kokemukseni synnytyksistä, väheksymättä kenenkään muun kokemuksia tai kohtelua. Jokaiseen synnytyskokemukseen heijastuu jokaisen aiemmat synnytys-ja raskauskokemukset, se tästä asiasta tekeekin niin henkilökohtaisen ja varmasti monesti vaikeastikin ymmärrettävän asian.

Mikä minulle oli tärkeintä synnytyksessä?

Suurin toiveeni oli, ettei vaan sattuisi mitään. Että minä ja vauva säilyttäisiin hengissä, eikä mitään suuria komplikaatioita tulisi. Kyseessä on maailman luonnollisin tapahtuma, mutta joskus siihen voidaan tarvita ammattitaitoisen henkilökunnan apua. Tällöin potilaan itsemäärämisoikeuteen on pakko puuttua. Luotin itseni terveydenhoitoalan ammattilaisten käsiin ja siihen, että he kyllä tietävät toimia, jos tarve vaatii. Luotin siihen, että he ovat nähneet satoja ellei tuhansia synnytyksiä ja saattaneet lapsia maailmaan. Vaikeissakin tilanteissa, jossa lapsella ja äidillä on molemmilla hengenvaara. Suomessa lapsi-ja äitikuolleisuus on synnytyksen yhteydessä siksi niin harvinaista, että täällä henkilökunta on koulutettu auttamaan myös vaativissa tilanteissa.

Jokaisella omat toiveet

Jokaisella synnyttäjällä on omat toiveet siitä, miten haluaisi oman synnytyksen menevän, mutta aina niitä toiveita ei voida syystä tai toisesta toteuttaa. Uskon, että varmasti tässäkin asiassa henkilökunta tekee parhaansa. Synnytysvalmennuksissa olisi ensisijaisen tärkeää kertoa, että vaikka menisit synnyttämään luomusynnytyksen kiilto silmissä, voi kipu yllättää ja joudut pyytämään kivunlievitystä. Ja tällaisessa tilanteessa jokaisen sitä tarvitsevan olisi sitä saatava, ellei siihen ole jotain erittäin painavaa syytä, miksi sitä ei voida antaa. Itse en esimerkiksi saanut toisessa synnytyksessäni epiduraalia, jonka olisin alunperin halunnut. Sitä ei vain ehditty antaa, kuten ei juuri mitään muutakaan kivunlievitystä ilokaasun lisäksi. Tämä oli ihan fine, ja synnytyksestä jäi eheyttävä ja hyvä kokemus, vaikkei toivettani voitukaan toteuttaa.

Se, missä varmasti olisi parantamisen varaa olisi juurikin se, että synnytysvalmennukseen panostettaisiin vieläkin enemmän. Ja myös siinä, että jos synnyttäjä kokee, ettei synnytys mennyt hänen toiveidensa mukaan tai jouduttiin tekemään jokin ratkaisu, missä synnyttäjän itsemääräämisoikeutta jouduttiin rajoittamaan, mutta se oli riskien minimoimiseksi välttämätöntä, hänen kanssaan käytäisiin asia perusteellisesti läpi heti synnytyksen jälkeen. Uskon, että näin monessa tapauksessa toimitaankin, mutta on varmasti myös tapauksia joissa ei. Ja suurin syy siihen varmasti on henkilökunnan välinpitämättömyyden sijaan resurssipula. Kenelläkään ei yksinkertaisesti ole aikaa tai varsinkaan tarpeeksi aikaa.

Luotin henkilökuntaan

Muistan omasta, esikoisen kohdalla olleesta synnytysvalmennuksesta sen, että siellä sanottiin, että jos episiotomia, eppari eli välilihanleikkaus joudutaan tekemään, siitä ei kannata kieltäytyä, sillä kätilö näkee silloin, että se on välttämätöntä. Että sitä ei tehtäisi ainakaan täällä Varsinais-Suomessa heppoisin perustein. Minulta kysymättä eppari tehtiin ja olin siitä silloin vähän järkyttynyt jälkikäteen. Mutta silti haluan tänäkin päivänä uskoa, että se tehtiin minun ja vauvan parhaaksi. Lähemmäs kaksi tuntia kestänyt ponnistusvaihe päättyi aika pian epparin teon jälkeen lapsen syntymään. Siinä vaiheessa se oli vain helpotus, ihan sama. Vaikka asiaa olisi siinä hetkessä minulta kysytty, olisin varmasti vastannut, että tehkää mitä vain että tämä tuska loppuu pian :D

Synnytyskokemus ja kokemus sitä hoitaneesta henkilökunnasta ovat niin moniulotteisia asioita. Esimerkiksi myös jokainen kätilö on ihminen, eli jokainen heistäkin on yhtä erilainen kuin jokainen synnyttäjä. Jokainen kätilö on tottunut toimimaan työssään tietyllä tavalla, tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla, tuntemaan tietyllä tavalla. Ei heistä kukaan ole kone, joka tekee asian aina samoin. Mutta siihen, miten jokainen kätilö tai muu terveydenhuoltoalan ammattilainen toimii työssään, vaikuttaa varmasti myös se, millaisia tilanteita hän on kohdannut aiemmin työelämässään, millainen on hänen henkilökohtainen arvomaailmansa ja millaista koulutusta hän on saanut. Ihan vain sekin voi vaikuttaa työpäivään ja potilaan kohtaamiseen, mitä omassa henkilökohtaisessa elämässä työn ulkopuolella tapahtuu. Kuten kaikilla meillä! Se on valitettavaa, että näin voi käydä ja potilasta ei ehkä kaikesta huolimatta voida kohdata aina kuten pitäisi, mutta niin nyt vain valitettavasti joskus käy.

Kukaan ei ole ajatustenlukija

En tiedä vaikuttaako tähän henkilökunnan korkeaan luottoon se, että olen itsekin terveydenhuoltoalan ammattilainen ja ymmärrän, että tiettyjä toimenpiteitä on joskus pakko tehdä ja joskus hoitohenkilökunta tietää asiat paremmin ja näkee asian eri kantilta kuin potilas. Synnytyssairaaloissa tehdään tärkeää, vaativaa ja välillä stressaavaakin työtä. On tietysti hyvä, että asioita tuodaan julki ja niistä keskustellaan. Jokaisen pitäisi tuntea olonsa turvalliseksi kaikenlaisia hoitotoimenpiteitä tehdessä.

Olen myös itse kohdannut molempien synnytysteni kohdalla odottamattomia hoitotoimenpiteitä, jotka ovat myös olleet kivuliaita. Niissä tilanteissa olisin toivonut, että asioista oltaisiin varoitettu etukäteen. Ymmärrän, että kaikkea ei voida tehdä täysin kivuttomasti, mutta olisin halunnut varautua mahdolliseen kipuun. Ja esikoisen kohdalla olisin tarvinnut myös keskuteluapua äkillisesti käynnistetyn synnytyksen jälkeen heti, enkä 1,5 vuoden päästä. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Jos kokee, että on tullut kaltoinkohdelluksi, väärinymmärretyksi tai tilanteesta muuten vain jäi outo fiilis, kannattaa asiasta mainita heti. Minullakin olisi ollut helpompaa ja vauvaan olisi muodostunut hyvä kiintymyssuhde alusta alkaen, jos olisin jo heti synnytyssairaalassa tajunnut pyytää keskusteluapua. Ehkäpä tämä kampanja rohkaisee äitejä kertomaan kokemuksistaan avoimemmin. Ja kukaan meistä ihmisistä ei ole ajatustenlukija. Esimerkiksi kätilö ei voi tietää tehneensä potilaan mielestä jotain epämukavaa, jos hänelle ei mainita asiasta. Silloin siinä tilanteessa kätilö ja synnyttäjä voivat keskustella, miksi tehtiin ja miksei voitu toimia toisin. Kenellekään ei saisi tehdä ilman lupaa mitään, aina pitäisi olla mahdollisuus ilmaista mielipiteensä ja toiveensa. Mutta henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että potilaan ei voida antaa päättää kaikkea. Kai siinä tapauksessa voidaan siirtyä siihen, että jokainen synnyttäkööt kotonaan ilman apuvoimia?



Terkuin,
Doris

Antakaa lapsille kasvurauha!

Olen kamppaillut painoon liittyvien asioiden kanssa koko elämäni, jo alle kouluikäisestä lähtien. Olin silloin vähä pyöreä, mutten mitenkään huomattavan ylipainoinen. Minua kiusattiin, jonka vuoksi jouduin mm. lopettamaan päiväkodin kesken ja neuvolassa kasvukäyriä tuijotettiin niin, että jouduin ravitsemusneuvontaan. Muistan edelleen, miltä huoneessa näytti ja millaisen esitteen sain sieltä mukaani. Esitteessä seikkaili Ropsu-peikko.

Painontarkkailu jatkui alakoulussa. Siellä oli terveydenhoitajana ylipainoinen nainen, joka jakeli lapsille ohjeita siitä, miltä täytyisi näyttää. Edelleen harmittaa, etten sanonut hänelle mitään vastaan, kun hän kerran moitti minua siitä, etten kävele joka päivä kouluun, sillä isäni oli kotona ja hän kyyditsi minua usein kouluun, etenkin talvisin. Terveydenhoitaja kertoi, että hänen oma lapsensa kävelee joka päivä kouluun useita kilometrejä, ja minun olisi ehdottomasti kiellettävä isääni kyyditsemästä minua kouluun. Siinä ei tainnut äidillä ja tyttärellä olla aivan samat harrastukset. Tai sitten tyttären koulumatkojen kävelyyn löytyi syy painokäyrästä. No, oli miten oli, tässä on kaksi esimerkkiä siitä, että aikuisten pitäisi kohdella lapsia lempeästi.

Lapsi tajuaa enemmän kuin aikuiset olettaa

En halua omille lapsilleni samaa taakkaa, jota minä olen kantanut läpi elämäni. En halua, että he ajattelevat liikaa kehoaan tai sitä miltä näyttävät. Joka tilanteessa, jokaisessa hetkessä ja kohtaamisessa. Haluaisin, että he voivat olla omia itsejään. Heidän ei tarvitse kuulla kenenkään suusta sanoja läski, ylipainoinen, lihava, pömppömaha, pyöreä, pullea, vähän ylimääräistä tai laihdutus. Ei lasten tarvitse miettiä tuollaisia asioita. Se on aikuisten tehtävä miettiä, mutta osata pitää suunsa kiinni lasten lähettyvillä. Eikä kyllä kenenkään aikuisenkaan tarvitsisi miettiä koko ajan painoaan, mutta tarkoitin tällä sitä, että aikuiset voivat miettiä lasten ruokavaliota sellaiseksi, että paino ei karkaa käsistä ilman, että lapsen tarvitsee kuulla olevansa lihava.

Mielestäni kouluterveydenhoitajan ei kuulu ripittää lasta ylipainosta, sillä syy siihen löytyy useimmiten vanhemmista. Lapsen ei myöskään pitäisi joutua itse muutaman vuoden ikäisenä keskusteluun, jossa aikuiset keskustelevat hänen painostaan, ulkonäöstään ja ruokailutottumuksistaan. Eikö tällaisia keskusteluja todella voida käydä vain aikuisten kesken? Ja jos on tarvetta, tehdään muutokset ruokavalioon ja liikuntatottumuksiin vähin äänin, ilman, että niistä tehdään numeroa lapsen kuullen? Lapsi on vielä haavoittuvainen ja joka ikinen asia vaikuttaa hänen minäkuvaansa ja itsetuntoonsa. Millä oikeudella hänet laitetaan kuuntelemaan aikuisten välistä keskustelua, jossa häntä arvostellaan? Kuinka moni aikuinen suostuisi tuohon tilanteeseen? Joo istu vaan tohon Maire niin me tässä nyt keskustellaan Simon ja Riitan kanssa siitä, miten sä olet lihonut viime aikoina ja miksi et oo kävellyt töihin? Hei haloo, ei kukaan!

Älä tee lapsestasi kiusaajaa

Tässä maailmassa on ihan liikaa paineita nykyään muutenkin. Ja kaikenlaiset ulkonäköpaineet tulevat yhä aiemmin lasten maailmaan median ja kavereiden kautta. Ja lapset ovat julmia toisilleen. Heidän suusta varmasti jokainen joka ei sovi muottiin, saa kuulla kunniansa. Mutta lapset ovat lapsia, joita kasvattavat aikuiset. Mistä joku lapsi oppii haukkumaan toista läskiksi? Lapsi oppii mallista. Jos lapsi kuulee aikuisten kommentoivan aina toisten ihmisten painoa ja ulkonäköä, lapsi oppii, että se on ok. Ja hän pahimmillaan oppii myös sen, että on ok kertoa oma mielipiteensä toisen ihmisen ulkonäöstä tälle toiselle ihmiselle. Jos kuulee lapsen haukkuvan toista ja näkee, että se loukkaa toista, voi kysyä lapselta, miltä itsestäsi tuntuisi, jos joku sanoisi sinulle noin? Kenenkään ulkomuoto ei kuulu toisille, varsinkaan sen kommentointi. Usein ylipainoiset aikuiset tietävät se ihan ilman, että siitä tarvitsee mainita, sillä peili on keksitty ja ylipainoisen lapsen tilannetta ylipainon kommentoiminen ääneen ei varmasti edesauta millään tavalla.

Miten lapsi, joka pitää aikuista auktoriteettina, osaa puolustautua? En minäkään osannut, vaikka edelleen 25 vuoden jälkeen muistan ilkeän terveydenhoitajan sanat. Olisit pitänyt mölyt mahassasi ja soittanut vanhemmilleni minun poistuttua huoneesta. Olisit antanut minulle kasvurauhan. Toivottavasti lapsistasi tuli normaalipainoisia ja annoit edes omille lapsillesi kasvurauhan.


Terkuin,
Doris

Hei, me jaettiin vanhempainvapaa!

Usein vanhempainvapaan käyttää perheen äiti, mutta vanhempainvapaan voi myös jakaa molempien vanhempien kesken. Meille oli selvää, että kun toinen lapsi syntyy, isi jää jossain kohtaa hänen kanssaan kotiin. Osittain siksi, että minä saan jatkaa opiskeluja ja osittain siksi, että isi saa vähän huilia työelämästä.

Rahallisestihan tuo vanhempainvapaan jakaminen ei ole kovinkaan kannattavaa, sillä isän jäädessä kotiin, äiti ei saa mitään tuloja. Paitsi siinä tapauksessa, jos äiti menee itse siksi ajaksi töihin. Isän vanhempainvapaan tuki määräytyy hänen palkkansa perusteella. Tiukillehan vanhempainvapaan jakaminen meidänkin talouden veti, mutta kaikkea ei voi mitata rahassa. Tilaisuus siihen, että molemmat vanhemmat saavat viettää kahdenkeskistä aikaa vauvan kanssa, on ainutlaatuinen.

"Elämän parasta aikaa"

Niinhän sitä usein sanotaan, että vanhempainvapaalla olo on elämän parasta aikaa. Saa tutustua uuteen perheenjäseneen kunnolla sekä tehdä käytännössä mitä huvittaa, kun ei ole velvollisuutta olla työpaikalla joka aamu klo 9. 

Nyt, kun kahden kuukauden vanhempainvapaa on mieheltäni päättynyt, hän luonnehtii vanhempainvapaalla oloa näin:

"Voin kyllä suositella ihan jokaiselle, jolla tähän on mahdollisuus. En nyt sinänsä tiedä, oliko tämä elämän parasta aikaa, mutta ainakin toivottu irtiotto työelämästä. Ei tässä mitään vikaakaan ollut, päinvastoin. Ja opin myös tuntemaan tyttäreni paremmin. Tyttäreni oppi esimerkiksi ryömimään tuona aikana, joten oli mahtavaa seurata hänen kehitystään päivittäin.

Olisin mielelläni viettänyt vielä pidemmän vanhempainvapaan, mutta jonkun kai tässä on tienattavakin :) Onneksi on vielä muutama viikko isyysvapaata tulevaisuuden varalle jäljellä. Ja jos vanhempainvapaaseen varautuu taloudellisesti vähän etukäteen, ei esimerkiksi tällainen kahden kuukauden poissaolo työelämästä vielä taloutta kaada. Lapset ovat vain kerran pieniä, joten tilaisuus kyllä kannattaa käyttää hyväkseen, jos siihen on pienintäkään mahdollisuutta. Myös monet muut tuoreet isät meidän työpaikalla ovat päätyneet jakamaan vanhempainvapaan puolisonsa kanssa"

Miten voit jättää vauvan jo nyt hoitoon?

Aloin opiskella syksyllä 2017 ja samana syksynä tulin myös raskaaksi. Vauva syntyi kesällä 2018. Haluan valmistua koulusta mahdollisimman nopeasti, joten olin valmis jättämään vauvan puolen vuoden ikäisenä hoitoon isälleen. Hän on kuitenkin lapsen toinen vanhempi ja osaa hoitaa tätä varmasti yhtä hyvin kuin minä. Vanhempainvapaan jakaminen oli meidän tilanteessa todella järkevää, sillä minä en menettänyt opintotukikuukausiani, joita on vielä muutama jäljellä, sillä pystyin opiskelemaan parin kuukauden ajan intensiivisesti ilmoittautumatta päätoimiseksi opiskelijaksi. Oli mahtavaa, että tällaiseen järjestelyyn oli mahdollisuus. Olisi ollut kamalaa, jos minä olisin joutunut olemaan poissa koulusta vuoden vain siksi, että kenenkään muun oloa vauvan kanssa ei olisi tuettu. Vanhempainvapaan jakaminen on kyllä todella hieno juttu!

Monet ovat kysyneet, miten ihmeessä voin jättää vauvan jo nyt hoitoon ja mennä itse kouluun? Aluksi se tuntuikin hurjalta ajatukselta, sillä meille oli tytön kanssa kehittynyt niin tiivis suhde. Mutta lopulta se olikin aika vapauttavaa! Sain viettää perhe-elämää mutta samalla myös opiskelija-elämää, tehdä omia juttuja ja ajatella muutakin kuin päiväunirytmiä. 

Nyt jatkan taas vauvan kanssa kotonaoloa viisi kuukautta ja aion ottaa tästä ajasta kaiken irti <3

Terkuin,

Doris

3-vuotissynttärit ja nostalginen limubaari

Kaupallinen yhteistyö Laitilan Wirvoitusjuomatehdas

Kolme vuotta meni kuin yhdessä hujauksessa! Vasta juhlittiin ristiäisiä, mutta nyt meidän esikoinen täytti jo kolme vuotta ja tottakai hänen kunniakseen järjestettiin synttärijuhlat. Poika on oikea synttärifani, vaikka varmasti kaikki lapset ovat innoissaan synttäreistä :)

Halusin keksiä synttäreille jotain speciaalia, vaikka mitään teemajuhlia emme tänäkään vuonna järjestäneet. Päätin loihtia limubaarin! Kauniita lasipulloja jääpaloilla täytetyssä kulhossa. Limut hankin Laitilan Wirvoitusjuomatehtaalta, sillä heidän limupullonsa ovat kauniita, limut maukkaita ja pullot tuovat mieleen oman lapsuuteni lasiset saunalimupullot. Ja koska paras tulee läheltä, halusin myös limujen olevan ns. lähiruokaa, Turku ja Laitila kun ovat aika lähellä toisiaan.

Palomiessynttäritkö?

Poika toivoi pari viikkoa ennen synttäreitä palomiessynttäreitä. Minä juhlien järjestäjänä olin ajatellut vähän jotain muuta. En jaksanut näpertää paloautonmuotoista kakkua, vaan menin sieltä, mistä aita on matalin. Hankin Palomies Sami -aiheisen kakkukuvan ja pursotin kermaa kuvan ympärille. Herkuista pojalle maistui tietysti parhaiten tuo suklainen Palomies Sami -kakku ja Tummasuklaa-karpalocookiet, joita leivoin jo aiemmin pakastimeen synttäreitä varten.

Onneksi leivoin, sillä oikeat synttärijuhlat kuukautta aiemmin peruuntuivat sairastelun vuoksi, niin nyt oli jo kakkupohja ja keksit valmiina pakastimessa odottamassa.

Monta makua ja makuja myös mummolasta

Limubaarista vieraat saivat itse valita lempimakunsa. Minä valitsin herkkujen kaveriksi Messinan. Meidän mummo joi aina lauantaisin saunajuoman lasillisen veriappelsiinilimonadia. Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan Messina muistuttaa aivan tuota lapsuudestani tuttua makua. Mummo oli usein niin kiltti, että sain maistaa hänen isosta limupullostaan lasillisen samalla kun saunan jälkeen katsoimme yhdessä BumtsiBumia. Oma suosikkilimuni on cola, Laitilan limonaadeissa se kulkee nimellä Rio Cola. Miten voikaan olla niin, että kaikki limut maistuvat lasipullosta nautittuna aina paremmalta?

Meidän synttärijuhlien limubaari oli tarkoitettu aikuisille ja vähän isommille lapsille. Pienet vieraat saavat maistaa limua vasta joskus tulevaisuudessa, vielä ei ollut sen aika :) Ainakin meidän 3-vuotias on harvoin tarjolla olevasta mehusta jo aivan täpinöissään ja hän saikin juhlan kunniaksi juoda sitä 3 lasillista.

Tämä mun blogikin täyttää pian kolme vuotta. Saapa nähdä millaiset juhlat silloin keksitään :)
Seuraathan minua jo Instagramissa @unelmalandia, siellä pääset näkemään päivittäin elämäämme :)

Terkuin,
Doris

Kasvukäyrät ahdistavat!

Voiko neuvolaan mennä hyvillä mielin? Vai mietityttääkö sinne astellessa aina, että mitä nyt taas? Myönnän, että minua mietityttää joka ikinen kerta.

Suomen neuvolajärjestelmä on tottakai huippu juttu ja sieltä saa paljon apua lapsiperheen arkeen. Mutta yksi juttu siellä käydessä saa aina hien pintaan: kun neuvolan täti ottaa näytön reunoista kiinni ja kääntää kasvukäyrät meidän vanhempien nähtäväksi. On hyvä, että kasvua ja kehitystä seurataan, ja poikkeaviin tilanteisiin osataan puuttua seurannan avulla nopeasti, mutta miksei neuvolasta pääse koskaan ulos ilman, että kasvukäyrässä olisi ollut jotain pielessä?

Turhaa viilaamistako?

Meillä on kaksi lasta, 3-vuotias ja puolivuotias. Molemmat ovat olleet koko ikänsä kasvukontrollissa. Poika oli aluksi liian pitkä, sitten vuoden täytettyään liian lyhyt, liian laiha ja nyt hänen painonsa heittelee, mutta pituuskasvu on hidastunut. Jouduimme hiljattain olleesta 3-vuotisneuvolasta siis lääkärin seurantaan. Pojan paino on välillä normaalin/alapainon rajalla ja välillä ylipainon puolella, mutta pituutta tulee heikosti lisää. Kaikki älylliset ja motoriset testit poika suoritti hyvin, mutta kasvuaan ei. Tämä tietysti huolettaa minua äitinä. Eikö kaikki sittenkään ole kohdallaan?

Tottakai pelkään heti jotain perussairautta. Kun taas vilkaisen mieheni neuvolakorttia, pojan lukemat näyttävät aika lailla samalta kuin hänellä samanikäisenä. Ja kun katson pojan kavereita, ei hän ole juurikaan muita lyhyempi. Ei siis pitäisi olla syytä huoleen. Mutta neuvolan kasvukäyrässä havaittu poikkeama saa sen kuulostamaan siltä, että huolta pitäisi nyt kantaa. Mitään ei selitetä, mitä epäillään ja mitä tutkitaan. Se ahdistaa. Ja samaan aikaan anopin ääni kuiskaa toisessa korvassani, että höpöhöpö, ei ne kasvukäyrät ole ennenkään paikkaansa pitäneet ja ne voi jättää omaan arvoonsa.

Tyttäreni on myös tirriäinen

Meidän perheen nuorimmainen on myös kasvukontrollissa, hän on liian lyhyt ikäisekseen. Puolen vuoden iässä pituutta oli tullut 63cm. Kun taas kaivelen kätköistä oman neuvolakorttini, kasvuni on ollut kutakuinkin samanlaista. Se ei kuitenkaan kelpaa selitykseksi neuvolantädille, kasvukontrolliin mars!

Tytär on huomattavasti pienempi kuin esikoispoikani samassa iässä, mutta väitän sen osittain olevan sukupuolen "syytä" ja osittain täysimetyksen "syytä". Usein nimittäin korvikevauvat, kuten esikoiseni oli, kasvavat ikäisiään isommiksi ensimmäisen elinvuoden aikana, jonka jälkeen kasvu tasaantuu muiden tasolle.

Enkö minä kelpaa?

Pelkään, että koko ajan kasvukontrolleissa ravaaminen, pituuden ja painon syynääminen, alkavat vaikuttaa lapseni kokemukseen itsestään. Vaikka hän on vasta kolme, hän puhuu paljon siitä, miltä näyttää. Onko hän pitkä, onko hän lyhyt tai onko hänellä iso masu? Me vanhemmat olemme tietoisesti yrittäneet olla korostamatta mitään osaa hänen kehossaan. En halua, että lapseni vartaloa kommentoidaan millään tavalla ääneen ja valitettavasti neuvolassa hän joutuu kuulemaan usein kommentointia pituudesta ja painosta. Vaikka lapsi näyttää siltä, että hän keskittyy leikkiin sillä välin kun aikuiset juttelevat neuvolahuoneessa, hän varmasti poimii keskustelusta asioita, joita jää pohtimaan mielessään. 

Vaikeita juttuja. Minulle hän kelpaa, vaikka jäisi lyhytkasvuiseksi, mutta kelpaako hän muille? Vanhempana sitä tietenkin kantaa huolta myös lapsen tulevaisuudesta. Että lapsen elämä olisi mahdollisimman helppoa, ettei hän joutuisi kiusatuksi minkään seikan vuoksi tai joutuisi miettimään liian varhain aikuisten maailman asioita. Tai varsinkaan sitä, miksi minun mittani eivät mene tietokoneen ruudulla sillä viivalla, millä pitäisi? Mikä minussa on vikana?

Terkuin,

Doris

Pikkulapsiarki ja voimavarat, mistä niitä oikein revitään?

Uusi vuosi on taas tullut ja jatkuu varmasti myös sairastelukierre. Meillä ollaan oltu syksyn aikana kuukauden päivät kipeänä, kukin vuorollaan ja välillä yhtäaikaa. Esikoinen on myös sairastelujen lisäksi maailman kamalimmassa uhmaiässä. Ollut jo varmaan kohta kaksi vuotta, ja pahenee vaan. Jokainen asia hänen kanssaan on taistelua, itkua ja kitinää. Tässä pikkulapsiarjen ruuhkavuosien keskellä tarvitaan todella paljon voimavaroja perheen aikuisille. Tarhat, yöimetykset, ruoanlaitot, siivoamiset, kauppareissut, työt, koulut, sairastelut, iltatoimet, lääkärikäynnit, neuvolat, kerhot, leikkitreffit ja ulkoilut vaativat välillä todellista multitaskausta. Jos tällaisen pyörityksen keskellä ei pidä vanhempana huolta omasta jaksamisestaan, ei arkea jaksa kohta kukaan.

Aloin miettiä meidän arjen voimavaroja ja mistä itse saan voimaa arjessa jaksamiseen. Muutama juttu nousi selkeästi omissa ajatuksissa esiin:

1. Liikunta

Liikunta on mulle aivan ykkösvoimavara arjessa jaksamiseen. Ja etenkin liikunta yksin, jolloin saan samalla myös omaa aikaa ja aikaa omien ajatusteni kanssa ilman, että joku koko ajan roikkuu lahkeessa. Saan keskittyä vain itseeni ja siihen, miltä minusta juuri sillä hetkellä tuntuu.

Spinning, venyttelytunnit, sali ja kävelylenkit metsässä. Ah! Silloin jos meillä sairastetaan ja olen vielä itsekin sairas, niin suren sitä, etten pääse edes itse harrastamaan liikuntaa. Silloin jaksaisin sairaita lapsia huomattavasti paremmin, jos pääsisin itse hengähtämään spinning-tunnille. Aina kun tervehdyn, suuntaan mahdollisimman usein liikkumaan ennen kuin uusi tauti iskee :)

2. Tieto siitä, että saan lapsen/lapset hoitoon

Meillä on jonkin verran tukiverkkoa täällä päin missä asumme, mutta he ovat pääasiassa vielä työelämässä. Osa tukiverkosta eli lasten isovanhemmista asuu taas toisella puolella Suomea. Tämä tarkoittaa sitä, että emme saa lapsia hoitoon "extempore" vaan usein muutaman tunnin hoito sovitaan etukäteen muutaman päivän tai muutaman viikon päähän. Se auttaa jaksamaan vähän huonompinakin päivinä paremmin, että tiedän saavani pienen hengähdyshetken edes joskus tulevaisuudessa. Ja nimenomaan pidemmän hengähdyshetken kuin jumppatunnin ajan. Eli sellaisen, jolloin voimme mieheni kanssa käydä kahdestaan syömässä jossain, käydä leffassa tai vaikka siivota kotona rauhassa.

Kyllä, yksi arjen voimavaroistani on, että pääsen lapsistani hetkeksi eroon. Tarvitsen paljon omaa aikaa ja nautin yksinolosta. Kaipaan pikkulapsiarjen keskellä myös sellaisia juttuja, joita ei voi tehdä lasten kanssa. Olen edelleen se sama yksilö kuin ennen lapsia ja kaipaan välillä aikuisten juttuja, ja sitä, että joku ei ole koko ajan vaatimassa minulta jotain.

Niinä päivinä, kun voimavarat on todella vähissä, ulkona sataa, muksut kiukuttelee ja seinät kaatuu päälle, toivon aina, että omat vanhempani asuisivat naapurissa. He ovat eläkkeellä ja heillä on aikaa, mutta valitettavasti totuus on se, että, he asuvat toisella puolella Suomea eivätkä pääse auttamaan meitä aina juuri siinä hetkessä kun apua eniten tarvittaisiin. Silloin me usein soitetaan lasten kanssa heille parin tunnin mittainen videopuhelu. Se edes vähän tuntuu siltä, kuin he olisivat täällä auttamassa, sillä esikoinen lopettaa useimmiten riehumisen ja juttelee mummin kanssa.

3. Herkkuhetki

Kamala lähes uneton yö takana ja koko päivä pitäisi jaksaa puuhailla lasten kanssa. Kyllä mä siinä vaiheessa usein turvaudun " voimanamuihin", joiksi niitä kutsun :) Eli aamukahvin kanssa muutama pala suklaata tai loput karkit viikonlopulta jääneestä karkkipussista. Tai sitten me leivotaan esikoisen kanssa jotain. Siinä saa ajan kulumaan, se on hauskaa puuhaa sotkusta huolimatta ja lopputulos on palkitsevan herkullinen :)


Mitkä on sun arjen parhaat voimavarat top3 ? Haastan kaikki Kaksplus blogiportaalin bloggaajat kertomaan omista arjen voimavaroistaan :)


Terkuin,
Doris

Mitähän tosta teidänkin lapsesta tulee!

Ystävä, sisko, anoppi, aviomies, tuttu, tuntematon tai jopa oma äiti on varmasti jossain kohtaa sitä mieltä, että teet kaiken väärin. Kyllä, puhun juuri sinulle äidiksi tullut nainen! Milloin olet antanut vauvalle väärästä materiaalista tehdyn tutin, olet nukuttanut hänet aivan väärin, pidät lasta liikaa sylissä, puet lapsen liian pieniin vaatteisiin, annat hänen olla liian kauan yösyöjä, turvakaukalokaan ei ole testivoittaja, olet laittanut taaperolle väärään kellonaikaan välipalaa tai hän on katsonut liikaa piirrettyjä. Mitä? Piirrettyjä! Eihän nyt sellaisia pikkulapsille näytetä lainkaan!

Äitiyden syyllisyyden kirjo on loputon. Teit minkä tahansa valinnan koskien jälkikasvuasi,

joku on aina sitä mieltä, että nyt mennään metsään ja pahasti, ja lapsesta tulee taatusti narkkari. Ja monesti sitä miettii, kun tekee sen jonkin valinnan, vaikka päättää matkustaa junalla toiseen kaupunkiin vastasyntyneen kanssa, että onkohan tässä mitään järkeä ja saan niin kuulla tästä...Mutta, mitä ihmettä? On se nyt kumma, jos vanhempi ei saa elää myös omaa elämäänsä vaan täytyy istua kotona neljän seinän sisällä ja noudattaa joka suunnasta satelevia neuvoja siitä, kuinka hyvä äiti toimii.

Kyllä luonto hoitaa

Eikö äiti saa itse päättää, miten asiat lapsensa kanssa hoitaa? Tietenkin lain sallimissa rajoissa. Miten ihmeessä äidit viime vuosisadan alussa ovat pärjänneet lastensa kanssa ilman kasvatusoppaita ja tuntemattomien someraivoa siitä, kuinka lapsi on kasvatettu aivan päinvastaisesti kuin meidän Pirkka-Eemeli?Ja mitä tuli Pirkka- Eemelistä? Ihan samanlainen mäkkisafkaa syövä teini kuin muistakin, vaikka koko lapsuusaika vedettiin ilman piirrettyjä ja askarreltiin. 

Toisella mummollani oli yhdeksän lasta ja perhe asui pikkumökissä järven rannalla lasten ollessa pieniä. Valitettavasti mummoni ei ole enää näillä lakeuksilla, että voisin kysyä häneltä asiaa, mutta haluaisin silti tietää, kokiko hän 1900-luvun puolivälissä syyllisyyttä ja huonommuutta äitiydestään? Veikkaan, että ei, tai ainakaan samalla tavalla kuin nykypäivän äidit, vaan asioiden annettiin mennä omalla painollaan ja siinä ne lapset olivat muun elämän mukana.

Joskus on vaan pakko

On pakko antaa välipala väärään aikaan, on pakko näyttää taaperolle kaksi tuntia piirrettyjä putkeen, on pakko antaa valmisruokaa, on pakko antaa se vääränlainen tutti. Vanhemmuudessa tulee niitä päiviä, jolloin ei vain yksinkertaisesti jaksa. Turha itseään on äärirajoille viedä, ja nyt jo stressaavassa maailmassa luoda turhista asioista paineita vielä kotona lisää. Vaikka tavoite oli tehdä aina pinaattiletut itse, mitä sitten, jos ne tulevatkin tänään paketista? Mitä sitten? Ei ne lapsetkaan varmasti pidä sinua yhtään sen huonompana, jos et tänään vain yksinkertaisesti jaksa. Ei ole pakko. Välillä voi heittää hanskat tiskiin ja ihan vaan olla. Olla joskus jotain muutakin kuin se kone joka tiskaa, siivoaa, pyykkää ja kokkaa vielä työpäivän jälkeenkin eikä ole perheelle läsnä, sillä arkiaskareet vievät kaiken ajan.

Ei kai kukaan meistä kerro ihan kaikkea?

Ei kai kukaan äiti uskaltaisi? Kertoa toiselle äidille, että pyykkikone on ollut laulamatta kokonaisen viikon ja kodinhoitohuone pursuaa likapyykkiä? Tai että et ole käynyt leikkipuistossa kahteen päivään, koska itseä ei huvittanut vaikka lapset olisivat kyllä halunneet? Tällaisen sanominen ääneen toisi varmasti kommentteja ja pään pyörittelyä. Kaikki esittävät äitimaailmassa täydellisiä peläten muiden ihmisten arvostelua. Kaikilla on täydelliset perheet, joiden kodeissa hoituu siivous, tiskit, pyykit, soseet, leikit, työt, ulkoilut, luomuruoat, kauppareissut, kasvatus ja harrastukset yhden päivän aikana mallikkaasti ilman, että kenelläkään on siitä mitään sanottavaa. Aivan varmasti on. Vaikka sitten se, että teidän elämä on liian täydellistä, mitähän tuollaistenkin lapsista tulee?

Terkuin,

Doris

Hae metsästä rentoutunut olo

Kaupallinen yhteistyö Ipanainen.fi:n kanssa.

Puut havisevat ja sammal tuoksuu. Luonnon eri sävyjä kaikkialla ja mikä parasta, hiljaisuus ja rauha. Ei ihmisvilinää, ei autojen melua. Ei pauhaavaa telkkaria ja lelujen kolinaa. Metsässä on rauha, joka rentouttaa.

Jo lapsena rakentelin serkkujen kanssa majoja mummolan lähimetsään. Kävimme vanhempieni kanssa mustikkametsässä sekä hiihtoretkillä. Metsä on ollut aina tärkeä paikka. Voiko mikään olla parempi tapa rentoutua täydellisesti kuin lähteä kävelemään metsän keskellä vailla päämäärää?

Lapset mukaan luontoon jo pienestä pitäen

Haluamme opettaa omat lapsemme myös rakastamaan metsää ja arvostamaan luontoa. Pyrimme liikkumaan heidän kanssaan luonnossa niin paljon kuin mahdollista. Vietämme lähimetsässä kävellen enemmän aikaa kuin lähipuiston hiekkalaatikolla. Metsä opettaa mielestäni enemmän ja sieltä löytyy aina uutta ihmeteltävää. Leikkipuiston samat keinut ja liukumäet on aika nopeasti nähty.

Teimme pitkiä kävelylenkkejä perheen kesken jo esikoisen ollessa vauva. Vauva matkustaa helposti kantorepussa ja vanhempi saa siinä myös tuplasti liikuntaa kantamalla toista ihmistä mukanaan. Pitkillä metsäretkillä on tärkeää, että kantoreppu, jossa lasta kannetaan, on ergonominen ja tukeva. Sellainen, että molemmat, sekä lapsi ja vanhempi voivat tuntea olonsa mukavaksi ja rennoksi, eikä kumpaakaan purista tai satu mihinkään. Esikoisen kohdalla otimme hänet kantorepussa mukaan metsäretkelle noin vuoden ikäisenä, mutta koska hän on nyt vajaa 3-vuotias ja kävelee pitkiä matkoja mukanamme metsässä, halusimme vauvan pääsevän mukaamme retkille ihan pienestä pitäen. Kaikki kantoreput eivät sovellu ihan vastasyntyneen kantamiseen, joten täytyi tehdä pieni selvitystyö, millainen kantoreppu soveltuisi meidän perheen tarpeisiin.

Aamuisin metsässä on kaikkein kauneinta.

Tula Explore on monipuolinen valinta

Hankimme Tula Explore -kantorepun, jossa vauvaa voi kantaa kasvot kantajan rintaan päin jo ihan ensimmäisistä kuukausista lähtien. Myöhemmin vauvan voi kääntää kasvot menosuuntaan, jolloin lapsi pääsee havainnoimaan ympärillä olevaa maailmaa. Tulan Explorella voi kantaa isompaa lasta myös selässä.

Vauva kulkee mukana tukevasti aikuisen rintaa vasten. Tulassa on myös erillinen huppuosa, jos vaikka sade yllättää pienen kyytiläisen.

Tulan Explore on ollut loistava hankinta. Vauva viihtyy siinä hyvin jopa tunnin ja nukahtaa siihen lähes heti, kun lähdemme matkaan. Eikä reppu purista tai kiristä kantajaakaan lainkaan. Kantoreppu on myös helppo pukea päälle. Sen lukitukset saa avattua ja suljettua yhdellä kädellä, jos sillä hetkellä ei ole toista aikuista auttamassa.

Tula Exploressa on edessä suuri tasku, johon mahtuu hyvin puhelin ja avaimet.

Ylimääräiset osat repun kiristysnauhoista saa kätevästi rullalle  leveän kumilenksun alle. Näin pitkänä roikkuvat nauhat eivät tartu mihinkään ja ovat pois tieltä.

Kantorepun kanssa metsässä liikkuminen on helppoa. Sen kanssa kädet ovat vapaana ja sen kanssa voi helposti kyykistyä vaikka poimimaan sieniä. Pari kertaa ehdin syksyn aikana käydä vauvan ja Tulan kanssa sienessäkin. Sielläkin vauva viihtyi repussa hyvin, olinhan käynyt viikkoa ennen hänen syntymäänsäkin mustikkametsässä, joten se oli hänelle tuttua puuhaa :)


* Tula Explore -kantoreppu on saatu kaupallisena yhteistyönä Ipanainen.fi:stä



Terkuin,
Doris

Äidin oma loma

Kaksi lasta. Molemmat huutaa välillä yhtä aikaa. Välillä erikseen. Välillä ne molemmat on myös hiljaa. Ollaan rauhassa sohvalla, kunnes sanon taas jotain väärää. Nyt ei ole välipalan aika, ei huvita mennä ulos, uusi paita on väärän värinen, näkkärin päällä on voita väärällä puolella. Mitä nyt milloinkin. Vauvan kanssa on helppoa, they said. No niin onkin, jos kohdalle sattuu helppo tapaus, joka nukkuu ja syö. Kuten meillä nyt kakkoskierroksella. Mutta uhmaikäisen kanssa ei ole helppoa, vaan siitä uhmisarjesta kuka tahansa alkaa kaivata jossain kohtaa lomaa.

Aikuinenkin saa joskus tehdä mitä huvittaa

Aloin olla niin loppu. Niin väsynyt ainaiseen ininään, kitinään, raivareihin, turhiin itkuihin ja mielensäpahoittamiseen. Kyllä, nämä kaikki kuuluvat uhmaikään ja ovat vain vaihe, mutta tarvitseeko kaikkea tosiaan sietää?

Me saadaan harvoin lapsia hoitoon mihinkään ja minä vietän heidän kanssaan eniten aikaa, sillä mies käy töissä. Onneksi uhmis on sentään muutaman tunnin viikosta päiväkodissa, mutta silti nuo alkuviikon päivät kotona viikonlopun jälkeen ovat raskaita. En tiedä, onko meidän poika jotenkin ylitouhukas, mutta en meinaa keksiä hänelle tekemistä kotipäiville niille yhdeksäksi tunniksi, ennen kuin mies tulee kotiin. Poika ei muuten nuku enää päikkäreitäkään, kuin harvakseltaan, ja ihmettelen miten hän jaksaa mennä täysillä aamusta iltaan pysähtymättä hetkeksikään. Ja minä kun tykkäisin välillä olla hiljaisuudessa, omien ajatusteni kanssa. Niinpä päätin, että äiti tarvitsee nyt loman tästä kaikesta. Nollauksen. Vapautuksen iltahuutoraivareista, aamupalasäädöstä ja siitä, että korvat soi vielä nukkumaan mennessäkin. Edes yhden yön poissaolon. Vaikka oikeasti haaveilen lomalennosta Kanarialle, pois tästä kaikesta. Mutta aloitetaan nyt ensin siitä yhdestä yöstä.

Älä peräänny, ota aikasi!

Astelin kohti hotellia ja pienoinen syyllisyys kalvoi sisälläni. Mikä ihmeen oma loma? Enkö voisi vain lähteä ajamaan takaisin kotiin? Mitä oikein teen eri kaupungissa ja miten ihmeessä saan aikani kulumaan? Laitoin miehelle viestin, että entä jos menenkin takaisin kotiin? Hän rohkaisi ja totesi, että nyt ei saa perääntyä, Hän oli itse myös poissa kotoa työreissulla ja uhmaikäinen jakamattoman huomion keskipisteenä kotona mummin kanssa. Minä ja pikkupimu kirjauduimme hotelliin.

Hain kaupasta ruokaa ja lempiherkkuani täytelakuja, ja vietin niiden ja pikkupimun kanssa koko illan sängyllä makoillen. Oli ihanan hiljaista ja rauhallista. Kaikkihan ei tietysti mene kuten elokuvissa ja olin ladannut aikamoiset odotukset myös hyvinnukutulle yölle. Pikkupimu päätti, että hän alkaa yöunille vasta yhden jälkeen yöllä ja hän söikin usemman kerran, joten se siitä. Mutta sain sentään mennä valmiiseen aamupalapöytään. Ja nauttia hiljaisuudesta. Ja nauttia uhmiksen poissaolosta. Eikä tullut edes ikävä yhdessä yössä. Ehkä viikon erossaolo voisi aiheuttaakin ikävän, mutta yhden yön erossaolo ei kyllä rehellisesti sanottuna tunnu missään. Koska vuorokausi menee niin nopeasti ja vaikka kuinka toivot, että kotona on tapahtunut joku ihme sillä aikaa kun ole ollut poissa, tiedät, että uhmiksen toilailut jatkuu heti, kun pääset kotiovesta takaisin sisään. Onneksi tämäkin on vain joku "vaihe" ja ehkä jonain päivänä voin taas nauttia esikoisen kanssa vietetystä ajasta enemmän. Tällä hetkellä se on lähinnä selviytymistä päivästä toiseen.


Terkuin,
Doris

Miltä tuntuu olla ainoa lapsi?

Seison taas leikkipaikan reunalla ja mietin, kuka muista lapsista näyttää kivoimmalta. Ketä lähestyisin ja kysyisin nimeä? Tilanne ahdistaa, mutten halua olla yksinkään. Olisi kiva saada leikkiseuraa. Kuka olisi yhtä yksin kuin minä?

Minulla ei ole sisaruksia, ei edes niitä "puolikkaita". Toisaalta en ole koskaan kaivannut sisarusta, sillä en tiedä miltä sisarussuhde tuntuu, mutta toisaalta se olisi tuonut elämääni paljon helpotusta, ainakin lapsuusaikana. Vihasin yllämainittuja tilanteita, kun olimme vanhempieni kanssa jossain lomamatkalla, kylpyläreissulla tai jossain, jossa oli paljon lapsia ja tehtiin lasten juttuja. Joskus minulla oli mukana joku oma kaveri, mutta silloin kuin ei ollut, jouduin hankkimaan leikkiseurani itse tai valitsemaan yksinolon.

Inhosin mennä kylään sellaisten kavereiden luokse, joilla oli suunnilleen samanikäisiä sisaruksia. Sisarukset leikkivät usein keskenään ja minä koin itseni ulkopuoliseksi. Tai sisarus tuli sotkemaan minun ja kaverini leikit, ja se oli kaverilleni ihan ok. Minusta se ei ollut, sillä en ollut tottunut sellaiseen. Sisarusten suhde oli niin vahva, etten kuulunut mahtuvani joukkoon. Leikin mieluumin yksin, kun koin vain leikkiseurastani pahaa oloa. Huvipuistovierailut olivat kaikkein kamalimpia. Olen kiitollinen siitä, että vanhempani reissasivat kanssani paljon ja usein lomat vietettiin reissaten, mutta se, ettei minulla ollut sisarusta, kenen kanssa jakaa ilo niistä reissuista, on jäänyt elävästi mieleeni. Huvipuistoissa sain mennä laitteesta toiseen yksin, sillä vanhempani eivät olleet huvipuistoihmisiä, eivät edes minun vuokseni. Muistan vieläkin miltä tuntui istua yksin huvipuistolaitteen vaunussa, joka oli tarkoitettu kahdelle, ja laitteen vispatessa minä heiluin vaunussa laidasta toiseen lonkkiin sattuen niiden paiskautuessa vaunun reunoihin.

Koen myös, että ainoana lapsena olen joutunut tutustumaan aikuisten maailmaan ehkä "liian" varhain. Se, että ainoa omanikäinen juttuseura oli perhepäivähoidossa tai koulussa, mutta kotona ei ollut ketään, kenen kanssa jakaa lasten juttuja, pakotti kasvamaan henkisesti ehkä hieman muita nopeammin. Usein meillä keskusteltiin paljon aikuisten asioita, tottakai, koska perheessä oli enemmän aikuisia kuin lapsia, ja minä tietysti luonnollisesti kuuntelin niitä kun en voinut paetakaan sisaruksen kanssa leikkeihin ja sulkea aikuisten jutuilta korviani. Pienenä minua luultiin usein vanhemmaksi kuin todellisuudessa olin. Myös lähes kaikki ystäväni ovat minua vanhempia, puhumattakaan menneistä poikaystävistä ja nykyisestä miehestäni. Olen aina tullut paremmin juttuun itseäni vanhempien kanssa ja luulen, että se on juurikin peruja siitä, että olen tottunut aikuisten kanssa kommunikointiin pienestä saakka.

Ainoana lapsena olemisessa on tietysti myös hyviäkin puolia. Olen pienestä pitäen oppinut huolehtimaan itsestäni ja olemaan itsenäinen, riippumaton kenestäkään. Viihdyn myös hyvin itseni kanssa ja ehkä siksi kaipaan niin paljon omaa aikaa ja hiljaisuutta, sillä olen tottunut niihin. Ainoana lapsena saa myös vanhempien jakamattoman huomion eikä mitään tarvitse jakaa muiden kanssa. Eikä sinua vertailla kehenkään muuhun.

Molemmilla vanhemmillani on paljon sisaruksia ja he ovat joutuneet jakamaan lapsuudessaan kaiken, ja ehkä köyhässä sotien jälkeisessä Suomessa myös hieman kärsineeet siitä, että vähistäänkin piti luopua. He halusivat vain yhden lapsen, joka saisi sellaisen lapsuuden, mistä he olivat itse salaa lapsena haaveilleet. En silti missään määrin koe olleeni "lellipentu", joiksi minun lapsuudessani monilapsisten perheiden lapset haukkuivat ainuita lapsia. En todellakaan saanut kaikkia leluja, joita halusin, ja monet käyttötavarat ostettiin kirpparilta eikä kalleinta merkkiä urheiluliikkeestä. En myöskään ollut mikään rusettipäinen kympin oppilas. Olin vain lapsi, jolla oli pieni perhe ja joka asui koulukavereiden ihmetykseksi omakotitalovoittoisella asuinalueella pienessä paritalokodissa.

Omat haaveeni vanhemmuudesta olivat taas toisenlaiset kuin omilla vanhemmillani. Tiesin jo nuorena, että jos saan joskus lapsia, haluan niitä enemmän kuin yhden. En yksinkertaisesti halunnut, että lapseni "joutuisi" olemaan ainut lapsi. En halunut, että lapseni joutuisi kokemaan samaa kuin minä, vaan saisi kokea sisaruuden ja sen luoman turvan ja yhteenkuuluvuuden. Muistan elävästi kuinka eräs ystäväni totesi minulle jo melkein aikuisiässä että  " Säälin sinua niin paljon kun et saa koskaan tietää miltä tuntuu, kun on sisarus. Se on jotain niin ainutlaatuista, jota ei voi selittää!" Tuo lause sattui sydämeeni niin paljon ja melkein kyynel vierähtää vieläkin, kun ajattelen tuota lausetta. Se loukkasi minua todella paljon. Moneen asiaan omassa elämässään voi itse vaikuttaa, mutta sisarusten lukumäärään ei. Sen päättää joku muu.

Eikä sisarussuhde automaattisesti tarkoita sitä, että sisarukset ovat ylimpiä ystäviä. Omassa ystäväpiirissäni on montakin ihmistä, jotka eivät ole juurikaan tekemisissä omien sisarustensa kanssa. Minua tämä tietysti aina ihmetyttää, sillä minulle ei annettu mahdollisuutta sisarussuhteeseen ja toiset melkein toivovat, että pääsisivät niistä eroon. Mutta kaikinpuolin olen tyytyväinen elämääni näin, enkä kaipaa nyt aikuisena sisaruksia. Minulla on paljon hyviä ystäviä, jotka ainakin lähes korvaavat sisarukset, näin uskon. Vaikken siltikään oikeasti tiedä mistä puhun, kun vertaan ystäviä sisaruksiin. Mutta siitä olen onnellinen, että oma perheeni kasvoi vielä yhdellä lapsella ja surullinen vajavaisuuden tunne on poissa. Että isoveli sai pikkusiskonsa ja nyt meillä istuu ruokapöydässä neljä henkilöä <3


Terkuin,
Doris

Tavoitteena lääkkeettömästi käynnistynyt synnytys, kuinkas kävikään?

Usein jutellessani äitien kanssa, ketkä ovat kokeneet lääkkeillä käynnistetyn synnytyksen, suurin osa heistä toivoo, että seuraava synnytys hoituisi ilman lääkkeellistä käynnistystä. Ja tätä samaa toivoin myös minä. Viimekertaiset kokemukseni lääkkeillä käynnistetystä synnytyksestä eivät todellakaan olleet mitenkään hyvät, ja vaikka en ollut koskaan kokenutkaan ns. spontaanisti alkavaa synnytystä, uskoin sen silti olevan kaikin puolin parempi ja miellyttävämpi kokemus. Totta kai nämä ovat asioita, jotka jokainen synnyttäjä kokee omalla tavallaan, mutta olisi hieman pettymys, jos kroppani ei osaisi käynnistää maailman luonnollisinta tapahtumaa itse. Ensimmäisellä kerralla se jäi mysteeriksi, olisiko synnytys käynnistynyt luonnollisesti, jos oltaisiin odotettu, eikä käynnistetty synnytystä hätiköidysti pieleen menneen vauvan suuren koko arvion vuoksi.

Akupunktiohierontaa ja rentoutusmusiikkia

Luin tämän odotuksen aikana paljon hypnosynnytyksestä, hengittämisestä, rentoutumisesta, kuuntelin rentoutusmusiikkia, etsin rentouttavia mielikuvia, otin selvää erilaisista kivunlievitysmenetelmistä sekä katsoin luentoja luonnollisesta synnytyksestä Youtubesta. Kävin myös synnytyksen stimulaatio -hoidossa Kätilön koti nimisessä turkulaisessa yrityksessä, jossa ihana kätilö Anna Paul tarjoaa kaikenlaisia hoitoja, luentoja, synnytysvalmennusta jne. raskauteen ja synnytykseen liittyen. Oma hoitoni oli parin tunnin setti rentoutusta, hemmottelua, raskaushierontaa sekä akupunktiopisteiden painelua. Niillä valmisteltiin kehoa luonnollisen synnytyksen käynnistymiseen. Hoidon aikana tuli muutamia kipeämpiä supistuksia, mutta itse synnytystä se ei saanut käyntiin. Vauva ei ollut vielä valmis syntymään. Jos olisin mennyt kyseiseen hoitoon lasketun ajan tienoilla, olisi hetki synnytyksen käynnistymiselle voinut olla otollisempi tällä hoidolla. Tai sitten ei. Kukaan ei voi ennustaa milloin synnytys käynnistyy ja millä keinolla. Se tapahtuu silloin, kun äidin keho ja vauva ovat siihen valmiit. Joillakin akupunktiopisteiden stimulointi käynnistää synnytyksen, toisilla ei. Mutta missään nimessä hoidosta ei ole mitään haittaa, päin vastoin: siitä saa voimaa ja oksitosiinin aiheuttama hyvä olo jatkuu monta päivää.

Ei tippaa tai pilleriä, kiitos!

Se tunne, kun keho ei ole yhtään valmis synnytykseen, puhumattakaan mielestä, on kamala. Kamalamman siitä tekee se, että synnytys yritetään saada käyntiin lääkkeillä. Joo, lääkkeet, joilla synnytystä yleensä käynnistellään, ovat pitkälti samoja aineita, joita synnytystapahtumassa muutenkin erittyy, mutta silloin kun se tehdään väkisin, vastoin luontoa, se sekoittaa kropan ja pään. Tiedän, että joskus synnytystä on pakko avustaa käyntiin tai etenemään lääkkeillä, jos on hätä tai tarve vaatii, mutta se, että se tehdään liian heppoisin perustein, jännittää minua. Viime kertainen kokemukseni oli kuin olisin ollut koekaniina jossain tutkimuslaitoksessa. Minua siirreltiin paikasta toiseen, koko ajan joku halusi katsoa kohdunsuun tilanteen edistymistä ja minä odotin, mitä tuntemuksia lääkkeet saavat aikaan. Ja ensikertalaisena en edes tiennyt miltä supistusten täytyisi tuntua, joten oli vähän vaikea vastata koko ajan vaihtuvien kätilöiden kysymyksiin " Noh, tapahtuuko lääkkeestä mitään, miltä nyt tuntuu?"

Synnytyksen etenemiseksi olisi hyvä, jos pystyisi olemaan rentona, ja että äidin keho erittäisi itse oksitosiinia, joka edistäisi synnytystä ja auttaisi vauvan ulos helpommin. Mutta jos tilanne pelottaa, siitä tulee kauhunsekainen, äiti yrittää kontrolloida tilannetta liikaa ja ahdistuu, ja silloin taas pahimmassa tapauksessa erittyy äidin kehoon adrenaliinia, joka taas estää synnytystä edistävän oksitosiinin toiminnan. Minulle kävi juuri näin. Tuijotin koko ajan kelloa ja supistusmittaria. Jokainen lähenevä supistus laittoi kehon panikoimaan ja pohdin koko ajan, milloin synnytys loppuu. Meneekö siihen tunteja vai vuorokausia? Ja tottakai myös pelkäsin, tulenko pian puskemaan ulos minulle arvioidun 4,5-5 kg jättivauvan, entä jos se ei mahdukaan ulos? Minulle arvioitu jättivauva painoi lopulta 3850g. 

Kehoni ja mieleni taistelivat hämmentävää, yhtäkkisesti käynnistettyä synnytystapahtumaa vastaan ja synnytystä edistävää oksitosiinia pumpattiin samaan aikaan suoneen. Jotenkin ristiriitaista. Ehkä, jos olisin tiennyt miten synnytystapahtuma toimii ja mitkä muut asiat siihen vaikuttavat positiivisesti kuin synnytysvalmennuksessa toitotettu ainainen hengittäminen, olisi lääkkeillä käynnistetty synnytys voinut ollakin parempi kokemus. Tai jos minulle olisi annettu edes päivä aikaa valmistautua käynnistykseen ja nukkua yön yli kotona. Sillä tämä olisi ollut mahdollista, koska kenelläkään ei ollut mitään hätää eikä synnytystä ollut loppujen lopuksi mitään kiirettä käynnistää. Ja lopulta, vauvan synnyttyä pettymys oli suuri, sillä lääkkeellinen käynnistys oltiin tehty pieleen menneen kokoarvion vuoksi aivan turhaan ja liian aikaisilla viikoilla.

Toinenkin synnytys käynnistettiin

Tämä toinenkin synnytys käynnistettiin raskausviikon 39 tullessa täyteen. Tällä kertaa käynnistysaika oli varattu etukäteen ja olin henkisesti valmistautunut siihen. Olimme varautuneet siihen, että synnytys voi lähteä käyntiin itsellään, mutta jos ei, niin sitä ehkä autettaisiin vähän sairaalan toimesta. Minun ei ollut pakko suostua käynnistykseen, mutta ajattelin, että olen käyttänyt nyt kaikki keinot siihen, että synnytys käynnistyy luonnollisesti. Lääkäri teki viikkoa aiemmin vähän "rajumman" sisätutkimuksen siinä toivossa, että se saisi synnytyksen käynnistymään, Tyksissä kokeiltiin myös akupunktioneuloja, kotona kokeilin niin rehkimistä, rentoutumista kuin akupunktiopisteiden hierontaakin. Mutta yhtä supistustentäyteistä yötä lukuunottamatta mitään muuta ei tapahtunut, joten tiesin, että käynnistys olisi kuitenkin lähiviikkoina edessä. Miksi? Siksi, koska olin kokenut varhaisen lapsiveden menon jo viikolla 35, ja ennen on toimittu niin, että tällaisessa tapauksessa käynnistely on aloitettu jo raskausviikon 37 tienoilla. Olin siis saanut jo pari viikkoa lisäaikaa, sillä minulla ja vauvalla oli kaikki hyvin. Mutta mitä pidemmälle käynnistystä odoteltaisiin, sitä suuremmaksi riskit kaikkeen kasvaisivat. Ja niitä riskejä en halunnut ottaa.

Käynnistyspäivänä tilanne oli jo sen verran kypsä, että kohdunkaulaa oli vain vähän jäljellä, se oli pehmeä ja olin pari senttiä auki. Lapsivettä oli jäljellä läikkiä eli ei enää kovinkaan paljon. Toiveeni lääkkeettömästä käynnistyksestä otettiin huomioon hyvin, tällä kertaa Tyksissä oli sitä paitsi aivan ihana ja helläkätinen synnytyslääkäri ja kätilöt <3 

Käynnistys tietenkin jännitti, mutta tässä kohtaa ei auttanut enää perääntyä, joutuisin joka tapauksessa synnyttämään tämän lapsen tavalla tai toisella. Kyseinen tapahtuma ei missään määrin kuulu muutenkaan lempipuuhiini, joten mitä nopeammin se olisi ohi, sen parempi :D Synnytystä aloitettiin käynnistellä ballongilla, eli vesi-ilmapallon näköisellä härvelillä, joka laitetaan kohdun suulle lapsen päätä vasten. Sen tarkoitus on muistuttaa vauvan päätä, joka painaa sisältä päin ja antaa keholle vinkkejä, että nyt olisi kohta aika synnyttää. Lääkkeetön vaihtoehto siis. Ballonkia oli tarkoitus pitää 8 tuntia, mutta jos se tulisi pois aiemmin itsestään, sitten katsottaisiin, onko se kypsyttänyt tilannetta ja mitä sen jälkeen tehdään. 

Kuuden tunnin kohdalla ballonki tuli ulos ja olin n. 4 centtiä auki. Ballongin laitto ei tuntunut juuri miltään, eikä myöskään sen poistulo. Ja sen ollessa sisälläni tuli vain kaksi napakampaan supistusta, muuten pystyimme mieheni kanssa nukkumaan jopa rennosti päiväunet sairaalan sängyssä :) Täällä siis erittäin positiivinen kokemus ballongista, vaikka sitä aluksi vähän jännitinkin, mille se mahtaisi tuntua.

Illalla kuuden aikaan lääkäri päätti, että lähdetään saliin ja puhkaistaan kalvot. Hän epäili, että lasta ei kannata odottaa sen vuorokauden puolella maailmaan, voisi olla, että jouduttaisiin parin tunnin päästä jatkamaan oksitosiinilla. Tämän kuullessani ajattelin, että en halua sitä, ei lääkkeitä, ja toivoin, että vauva ja kehoni tietäsivät nyt viimein mitä tehdä.

Syöksyen maailmaan

Noniin, kalvojen puhkaisun jälkeen lähes heti alkoi supistustykitys. Kokeilin aluksi Tens-laitetta kivun lievitykseen ja se auttoikin alkuun hyvin. Kun kivut kovenivat, haki mieheni lämpimän kaurapussin minun haukkoessa henkeä sängyn laidalla. Yritin keskittyä hengittämiseen, hymistä synnytyslaulua ja ajatella kaikenlaisia positiivisia mielikuvia. Yritin pysyä seisaallaan, sillä painovoima edistää vauvan laskeutumista, mutta hetken päästä kivut yltyivät niin koviksi, että jalat eivät enää kantaneet. Tämä oli minulle ihan uutta ensisynnytykseen verrattuna, sillä siinä pystyin olemaan jalkeilla ponnistusvaiheeseen saakka. Olisin varmaan voinut olla ponnistaessakin, sillä epiduraali vei kaiken ponnistustarpeen, joten ponnistelu oli tuskaista väkisin vääntämistä parin tunnin ajan. Toisin kävi nyt toisella kertaa. Odotin hetkeä, että pystyn kivuiltani sanomaan jotain. Ehdin huutaa ilokaasumaskin läpi, että tarvitsen nyt jotain puudutetta, vaikka samalla aavistin, että nyt ollaan kohta siinä tilanteessa, että vauva vain syntyy. Pyysin epiduraalin sijaan kohdunkaulapuudutetta, ja samalla kun lääkäri sitä laittoi, kipu vain yltyi. Lääkäri sanoi, että puudute tehoaa parin supistuksen jälkeen. No niiden parin supistuksen jälkeen vauva olikin jo syntynyt.

Tuntui uskomattomalta ja itkukin siinä tuli. En voinut uskoa, että synnytys olisi jo ohi ennen kuin se ehti edes kunnolla alkaakaan. Kaikki kävi todella nopeasti ja rytinällä. Aivan eri tavalla kuin ensimmäisessä synnytyksessäni. Kipu lakkasi samoin tein kun vauva oli syntynyt. En olisi koskaan uskonut, että pystyn synnyttämään lähes lainkaan ilman puudutusta, koska eihän puudutus ehtinyt vaikuttaa eikä lääkäri saanut sitä edes toiselle puolelle laitettua. Olen tyytyväinen, etten ehtinyt saada epiduraalia. Se olisi varmasti pysäyttänyt tai pitkittänyt synnytykseni tarpeettomasti. Nyt kaikki kävi niin nopeasti. Ponnistusvaihe oli 2 minuuttia, jossa en mielestäni edes tehnyt mitään, tyttö vain tuli maailmaan väkisin.

Otan mieluumin tämän eheyttävän, lääkkeettömästi käynnistyneen synnytyskokemuksen kuin edelliskerran hitaan ja uuvuttavan kahden tunnin ponnistusvaiheen. Ja edelleen olen niin kiitollinen empaattiselle synnytyslääkärille, joka kuunteli toiveitani, kuten kätilötkin <3

Takana siis kaksi aivan erilaista synnytystä. Toinen superlääkitty käynnistyksestä koko synnytystapahtuman loppuun asti sekä useiden viikkojen kipulääkitys synnytyksen jälkeen ja toinen lääkkeetön, luonnollisempi, tikitön ja minun mieleni eheyttänyt kokemus <3 

Millaisia synnytystarinoita teillä on? Ovatko useat synnytykset olleet täysin erilaisia? Onko lääkkeellisissä ja lääkkeettömästi käynnistyneissä synnytyksissä ollut eroja?

Terkuin,
Doris