Miten vaikeaa voi olla tehdä päätös siitä lähteäkkö lapsen kanssa lääkäriin vai ei? Milloin lapsi on tarpeeksi sairas, eikä kyseessä ole vain perus nuha? Sitä jahkailtiin jo eilen, mutta tultiin siihen tulokseen, että lapsi leikkii, eikä ole kuumeinen, joten ihan turhaan me häntä lähdetään kotoa minnekään viemään. Panadolia ja lepoa vaan. Mutta tänä aamuna aina niin iloinen ja hassutteleva pikkuherra oli itkuinen ja olisi mielellään vaan oleillut sylissä. Hän myös tuntui hohkavan lämpöä. Mittari näyttikin pientä lämpöä ja aamupuuron jälkeen hän meni vielä hetkeksi nukkumaan. Näiltä unilta herätessään pieni oli niin sairaan näköinen ja kuumemittari näytti 38,5, joten päätimme lähteä julkiseen päivystykseen. Ajateltiin, että kokeillaan sitä ensin. Jos jono on tolkuton ja siellä kestää liian kauan, käännytään yksityisen puoleen.
Siellähän meitä oli muitakin, itsenäisyyspäivän some-päivityksiä Tyksistä tekeviä vanhempia. Eikä ollut muuten turha reissu. Saatiin diagnoosiksi kuolamiehen, joksi lääkärisetä häntä tituleerasi, elämän ensimmäinen korvatulehdus! Ja vielä tuplana. Tätä vähän osasin jo epäillä muutaman päivän jatkuneen flunssan, rään värimuutoksen, toinen toistaan huonompien öiden, aamuyöllä nousseen lämmön ja omaa lapsuuttani varjostaneen korvatulehduskierteen perusteella. Palvelu oli onneksi nopeaa ja ehdittiin melkein Tuntemattomaksi sotilaaksi kotiin.
Nyt on kuulkaa ihanan hiljaista, kun lääkitty lapsi ja ruokittu, väsynyt isä nukkuu. Olen tämän päivän sisukkuudestani ansainnut nostaa itselleni maljan, nostan sen samalla myös lähes satavuotiaalle, itsenäiselle Suomelle!
Doris
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti