Lapsen saanti on silti yksilöllinen kokemus, eikä sen tuomiin tunteisiin ja ajatuksiin voi millään tavoin etukäteen varautua. Toiset kokevat asiat voimakkaammin kuin toiset, ja mieli voi haavoittua herkemmin, vaikka kuinka yrittäisi ajatella synnytystä ja raskausaikaa positiivisesti. Synnytyksestä palautuminen voi henkisesti kestää jopa kaksi vuotta, se on pitkä aika, jos koko ajan tuntuu siltä, että jokin prosessissa jäi vaivaamaan mieltä.
Aika on viimein varattu. Tämän ajan varaamista olen odottanut, mutta kynnys sen varaamiseen itse on ollut liian suuri, sillä mitään hätää ei ole. Menen juttelemaan lähes kaksi vuotta sitten olleesta raskaudesta ja myöhemmin tapahtuneesta synnytyksestä psykologin kanssa. Syy siihen on se, että kaikki, mitä ensimmäisen lapseni saantiin, odotusaikaan, synnytykseen ja sen "jälkipyykkiin" liittyy, pyörii edelleen mielessäni lähes päivittäin. Ei häiritsevästi, mutta pyörii kuitenkin. Neuvolan täti ehdotti, jos haluaisin mennä purkamaan tuntojani vielä ammattilaisen kanssa? Hän näki sen minun kohdallani tarpeelliseksi ja otin ehdotuksen epäröimättä vastaan. Vaikka nyt olen itse toipunut menneestä raskausajasta ja synnytyksestä henkisesti hyvin, neuvolan täti oli sitä mieltä, että traumaattinen äidiksi tulon kokemus on hyvä käydä läpi ja jutella se vielä kerran halki, alusta loppuun. Olen myös itse sitä mieltä ja olinkin jo kauan salaa toivonut, että joku taho tarjoaisi minulle keskusteluaikaa ammattiauttajan kanssa, sillä tykkään puhua, puida ja analysoida asioita, ja uskon, että keskusteluavusta on pelkkää hyötyä. Ensimmäinen traumaattinen raskaus- ja synnytyskokemus voi varjostaa myös mahdollisia tulevia raskauksia. Vaikka asiat eivät nyt enää painasikaan mieltä tai huolestuttaisi, keho kyllä muistaa ne edellisellä kerralla koetut ikävät tunteet seuraavalla kerralla.
Miten tähän tilanteeseen sitten päädyttiin, että niinkin luonnollisen asian käsittelyyn kuin lapsen syntymä joku tarvitsee psykologin apua? Raskausaikani oli todella vaikea. Keskusteltuani monen lapsen saaneen ystäväni kanssa, olen ymmärtänyt sen olleen selvästi keskimääräistä vaikeampi. Kärsin raskauden ensimetreiltä asti usean kuukauden kestäneestä voimakkaasta pahoinvoinnista, joka vaikutti arkeeni välillä niin, etten voinut käydä töissä, pestä hampaita, syödä, nukkua, lukea, tai mitään muutakaan. Makasin pimeässä huoneessa ja ainoa asia, mitä pystyin välillä syömään, olivat kirpeät karkit. Kun siitä viimein päästiin, muutaman viikon jälkeen alkoivat liitoskivut, joiden vuoksi jäin raskauden viimeisen kolmanneksen ajaksi sairauslomalle. Tuona kolmena kuukautena en juurikaan pystynyt kävelemään, istumaan, nukkumaan tai jälleen, mitään muutakaan. Tuskallisia kuukausia, jolloin piti pitää itsensä kipujen kanssa kasassa vauvan hyvinvointia ajatellen.
Näiden raskaiden kuukausien jälkeen koitti raskauden kaikkein raskain vaihe: synnytys! Raskausajasta uupuneena jouduin vauvan ison kokoepäilyn vuoksi n. 2 viikkoa ennen laskettua aikaa käynnistykseen. Joka myöhemmin osoittautui hieman vääräksi arvioksi ja käynnistys ei olisi välttämättä ollut tarpeellista. Siitä viimeistään tulivat traumat kaikkea kohtaan, mitä lapsen saantiin liittyy. Kroppa pakotettiin johonkin, johon se ei ollut vielä valmis. Oma pääni ei ollut yhtään mukana ja oikeastaan kaikki, mitä synnytyksen kohdalla tapahtui tuntui hieman väkivallalta, vaikka en osaa sitä sen enempää kuvailla. Mutta tiedän vain, että luonnolle tapahtui jotain vasten sen tahtoa ja se sai minut voimaan henkisesti pahoin. Vaikka synnytystä ei varmasti itse pysty läheskään aina kontrolloimaan, uskon, että käynnistetyn synnytyksen kontrollointi on vielä vaikeampaa, sillä keho ei ole vielä synnytykseen valmis ja naisen omat hormonit eivät ole mukana auttamassa tätä prosessia eteenpäin. Tämä tietenkin on vain oma kokemukseni ja muunlaista synnytyskokemusta, kuin käynnistetty, minulla ei ole. Fyysinen kipu, joka sekin jatkui vielä viikkoja sen jälkeen kun olin tuonut vauvan kotiin, tuntui epäreilulta. Olin juuri kärsinyt yhdeksän kuukautta, saanut vaikeuksien kautta vauvan syliini ja silti paha olo jatkui. Toiset lähtevät synnytyksen jälkeisenä viikkona lenkille. Minä en. Vielä kolme viikkoa synnytyksen jälkeen pystyin kävelemään hädin tuskin kotikatumme päähän eikä ollut lainkaan varmaa, pääsenkö sieltä omin avuin takaisin kotiovelle.
Edelleen nähdessäni jotain raskauteen tai synnytykseen liittyvää, kylmät väreet menevät kehoni lävitse. Raskaana olevat naiset saavat minussa aikaan säälin tunteita, sillä mielikuvat tuosta olotilasta palaavat heti. En osaa sanoa kumpi raskaudessa oli pahempaa, itse raskaus vai synnytys. Ne eivät todellakaan olleet elämäni ihaninta aikaa, niinkuin monille naisille on, vaan kaikki oli kaikinpuolin kamalaa. Se oli jotain mistä yritti selviytyä kunnialla valittamatta, koska oli pakko, sillä olinhan itse itseni siihen tilaan halunnut asettaa. Ajattelin myös, että raskaana ollessa kokonaisvaltainen epämukavuus ja kipu vain kuuluvat asiaan. Tiettyyn pisteeseen asti kuuluukin, mutta mahdollisella seuraavalla raskauskerralla osaan varmasti kuunnella itseäni vielä herkemmin. Toivottavasti nyt psykologin kanssa käytävien keskustelujen avulla minulla on jatkossa työkalut, joilla hallita kipua ja ikäviä tuntemuksia, jotka keho tulee muistamaan ensimmäisen raskauden ajoilta mahdollisen uuden raskauden kohdalla.
Terkuin,
Doris
Tää oli suoraan kun mun suusta. Mä sain apua onneks heti. Yli puol vuotta kävin puimassa raskautta ja pilalle mennyttä synnytystä käynnistyksestä hätäsektioon. Se autto ja varmaan pelasti mut ihan totaali masannukselta. En enää ikinä halua olla raskaana enkä enempää lapsia. En pysty kattoa raskaanaolevia, en edes onnitella. Pikku vauvatkaan ei saa mussa minkäänlaista empatiasympatia reaktiota aikaan niin syvät traumat koko raskaus/synnytys/pikkuvauva aika on jättänyt. Oon niin onnellinen että mulla on tää yksi maailman ihanin poika ja kaikki on nyt hyvin❤️ Musta saa juttelu seuraa jos vaan tarvit :)
VastaaPoistaKiitos kommentistasi <3 On ihan mahtavaa, että vertaistukea löytyy ja tukea myös neuvolan kautta. Mulla on alkanut pikku hiljaa muuttua suhtautuminen vauvoihin ja raskaana oleviin taas positiivisemmaksi, mutta matkaa on vielä.... Kiitos juttuseura ehdotuksesta, vertaistukea ei voi koskaan olla liikaa :)
VastaaPoistaHienoo että pääset viimeinkin jutteleen asiasta ammattilaisen kanssa ja saat varmasti vastauksia ja perspektiiviä tapahtumiin.Sen verran voin tähän kirjoitukseen samaistua,että itsellä myöskin raskaana oleminen oli yhtä tuskaa, vaikka siihen ei huonovointisuutta liittynytkään,mutta pahat liitoskivut, muuttunut keho ja kömpelö olo saivat fiiliksen usein todella maahan.Synnytystä olen pelännyt koko elämäni,mutta kun sen aika koitti olin valmis ottamaan vastaan kaiken mitä tulee.Siitä tulikin sitten lähes vuorokauden mittainen tuskainen taistelu,joka lopulta meinasi johtaa hätäsektioon.Onneksi kuitenkin antoivat minun yrittää synnytystä alateitse kovasta kuumeeeta huolimatta ja lopulta lapsi saatiin maailmaan.Synnytys oli kätilön ja paikalla olleen lääkärin mukaan erittäin vaativa ja olinkin pitkään todella hunossa kunnossa sen jälkeen.Tuntui epäreilulta, että kanssani samassa huoneessa oleva äiti pystyi pitämään omaa vauvaansa sylissä kun itselle pelkkä sängyssä kääntyminen oli työn ja tuskan takana.Myöskin se tuntui epäreilulta,että jouduin jäämään vauvan kanssa osastolle siinä kunnossa kun miehen täytyi lähteä kotiin.Tuli paska fiilis kun vauva alkoi itkemään enkä tiennyt uskallanko ottaa sitä syliin, jos vaikka pyörryn kesken kaiken, joten jouduin soittamaan kelloa, että hoitaja saapui paikalle.Myöskään kotiutumista seuraavat viikot eivät olleet sen helpompia, koska pelkkä sohvalle istuminen oli hemmetin kivuliasta.Ja aivan samoja ajatuksia pyöri silloin mielessä etten ikinä enää tahdo kokea tätä uudestaan.
VastaaPoistaNyt kun aikaa on kulunut lähes 10kk ja mietin uutta raskautta, niin edelleenkään ajatus siitä ei tunnu hyvältä.Kaikki neuvolat, kokeet, mittaukset, taulukot yms saavat jo olon tuskaiseksi, siitä olosta puhumattakaan.Mies kyllä haluaisi toisen lapsen, mutta itse en ole asiasta täysin varma.Luulen että tarvitsen vielä ainakin pari vuotta aikaa toipua ja ottaa etäisyyttä koko raskauteen.Itse koen etten välittämättä tarvitse ammattilaista puimaan näitä fiiliksiä, mutta jos pelkkä aika ei tee muutosta kielteiseen suhtautumiseeni raskautta kohtaan, niin sitten varmasti tarvitsen ammattilaisen apua.
Toivon että sinä saat tarvitsemaasi apua asioiden läpikäymiseen ja olisin kiinnostunut kuulemaan myöhemmin, että saitko apua siitä ja mitä ajatuksia se ylipäätään herätti.
Tsemppiä oikein kovasti ��
Kokemuksesi synnytyksen jälkeisestä ajasta osastolla ja kotona kuulostavat aivan kuin omiltani! Olin itse myös pitkään sillä linjalla, että toista lasta ei koskaan tule, ei ainakaan viiten vuoteen. Mutta nyt tosiaan kun pari vuotta on kulunut, aika on hieman kullannut muistoja niin, että olen päästänyt haaveen toisesta lapsesta ajatuksiini. Kaikesta huolimatta.
PoistaJa lohduttavaa on, että kaksi saman ihmisen raskautta voivat olla täysin erilaiset, kuten synnytyksetkin. Joten toivoa on, että seuraavan kanssa pääsee "helpommalla" tai sitten huonon tuurin sattuessa tulee vielä pahempaa :D :(
Minulla aika auttoi tosiaan pahimpaan ahdistukseen ja ajatuksiin synnytyksestä ja raskaudesta. Mutta silti jokin pieni pilkahdus tuosta ajasta käy mielessä päivittäin. Neuvolasta suositeltiin, että jos koskaan ikinä ajattelet vielä lisääntyväsi, nousevat ikävät tunteet, jotka olet nyt itse pystynyt "käsittelemään", viimeistään silloin pintaan uudelleen, joten olisi hyvä juttu hyvissä ajoin käydä puimassa asia ammattilaisen kanssa läpi. Suosittelen siis sinullekin lämpimästi, jos aika ei saa kaikkea ikävää tuosta tapahtumasta ja ajasta mielestä katoamaan <3
Kirjoitan lisää, kun olen päässyt projektissa eteenpäin :)
Voih, mä niin ymmärrän sua! Itellä kaksi lasta, raskausajat sujuivat loistavasti, mutta molemmat synnytykset eivät todellakaan olleet mistään oppikirjasta. Pettymys tuli, kun kaikki tuntui menevän pieleen ja varsinkin ensimmäisestä synnytyksestä jäi pelko, ehkä sen takia teimme seuraavan lapsen vasta neljän vuoden päästä. Vuorokausien kipua, käynnistettyjä molemmat synnytykset, ensimmäisessä lapsen kuolema oli hiuskarvan varassa ja toisessa oli lähellä etten itse kuole leikkauspöydälle, koska kaikki mahdollinen oli mennyt pieleen...onneksi vauva sai kuitenkin 9 pistettä. Näiden kokemuksien myötä en uskalla enää ottaa riskiä, jos joskus vielä synnytän, niin se tulee olemaan suunniteltu sektio. Mutta onneksi sain puhua näistä kokemuksista neuvolassa ja itkeä pahaa oloa pois. Puhuminen ja sureminen auttaa...ja hyviin asioihin keskittyminen elämässä��
VastaaPoistaKuulostaa hurjalta, onneksi olet nyt selvinnyt niistä <3
PoistaOnneksi monissa neuvoloissa suhtaudutaan asioihin hyvin ja äidit saavat sieltä tukea ja juurikin itkeä pahan olon pois ainakin siellä, jos ei muualla pysty tai uskalla. Voi kumpa lapsen saaneet vanhemmat uskaltaisivat puhua enemmän ääneen siitä miltä tuntuu, eivätkä kaikki kiillottaisi kuvaa ihanasta vauva-arjesta, joka taas saa kovia kokeneet äidit tuntemaan, että kaikilla muilla asiat on niin ihanasti. Vaikka todellisuudessa ei välttämättä olekaan, mutta sitä ei uskalleta sanoa ääneen.
Se oli hämmentävä tunne, kun oli juuri saanut esikoisensa, elokuvissa kaikki ovat siinä kohtaa iloisia ja itkevät onnesta, kun taas itsestä tuntui, että olin siinä hetkessä maailman surullisin ja rikkinäisin ihminen.
Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi <3
Hienoa, että uskallat puhua ja nostaa näitä asioita esiin! Edelleen liian moni äiti kokee yksinään häpeää ja huonommuutta tunteidensa ja ajatustensa vuoksi. Minulla on kolme lasta, ja jokaisen kohdalla on jostain vaiheesta odotusta / syntymää / pikkuvauvavaihetta ikäviä muistoja. Päällimmäisenä mieleen nousee tilanteet, jossa koen, että en ole tullut ammattilaisten taholta kuulluksi ja asiantuntemustani omasta kehostani ei ole kunnioitettu tai minua on muuten äitinä / ihmisenä mitätöity. Esikoisen syntymä oli shokki enimmäkseen ehkä sen vuoksi, että se oli koko elämäni isoin muutos. Synnytys sujui hyvin, mutta osastolla minua kohdeltiin todella huonosti, vauvan hoidossa eri kätilöt neuvoivat ristiriitaisesti ja sitten kauhistelivat minua kun toimin juuri niin kuin viimeksi oli neuvottu, mutta uusi kätilö olikin eri mieltä hoitotavasta. Lisäksi meille asetettiin kotiin pääsemisen ehdoksi riittävän hyvä syöttöpunnitus, koska olin ilmaissut haluni imettää. Kukaan ei kuitenkaan auttanut minua imetyksen kanssa, päinvastoin: Lapseni haettiin välillä mitattavaksi / tarkastettavaksi ja vauva palautettiin minulle tutti suussa ja kerrottiin, kuinka lisämaito oli maistunut erinomaisen hyvin, eli suoraan sanottuna sabotoitiin koko imetystä. Olin sairaalassa aivan poissa tolaltani, mutta päästiin sentään pois kun tyttö oli 5vrk. Kotona iski vahva baby blues ja olen yhä tänä päivänä sitä mieltä, että alkutaipalettani äitinä ja kiintymyssuhdetta vauvaani vaurioitettiin heti sairaalassa. Toisen lapsen kanssa kukaan ei tuntunut uskovan, että raskaus oli viimeisen 1-2kk kammottavaa aikaa invalidisoivien kipujen vuoksi ja toivoin synnytyksen käynnistystä, sillä oloni oli äärimmäisen tuskallinen. Kokoarvioultrassa lääkäri oli myös varoittanut, että tulee iso vauva ja suositellut käynnistystä. Noh, muut tahot eivät tätä uskoneet. Kärvistelin loppuun asti ja rv41 syntyi poika 4,5kg 52cm. Kuopuksen kanssa pyysin synnytyksessä epiduraalia tai spinaalia. Minulla oli molemmista hyviä kokemuksia. Synnytyssalissa kätilö kuitenkin vitkutteli asian kanssa, supistuskivut saivat minut ihan sekaisin ja jopa pieneen paniikkiin, vauvan sydänäänet romahtivat aina supistuksen aikana ja minua varoiteltiin, että saatetaan joutua sektioon. No, kun vihdoin sain epiduraalin, kroppa rentoutui, kohdunsuu avautui, vauvan olotila kohdussa helpottui ja sain synnyttää normaalisti alateitse. Odottavia, synnyttäviä ja synnyttäneitä äitejä pitää kuunnella ja kunnioittaa! On ollut pitkä matka työstää näitä tapahtumia ja niiden aiheuttamia pettymyksiä ja häpeää.
VastaaPoistaSinulla on hurjia kokemuksia! Ja olen samaa mieltä siinä, että hoitohenkilökunta voi antaa ristiriitaista tietoa, eikä aina kuuntele odottavia tai synnyttäneitä äitejä niinkuin pitäisi. Olen myös sitä mieltä, että sairaalan lapsivuodeosastolla pitäisi tarkkailla äitejä ja heidän kiintymyssuhdetta vauvaan paremmin. Kätilöitä kuulemma opetetaankin siihen, että he huomaisivat mieli maassa olevat tuoreet äidit jo osastolla, mutta se on varmasti vaikeaa, sillä hoitohenkilökunnalla on tässä maassa koko ajan kiire. Monelta tilanteelta ja pahalta ololta varmasti vältyttäisiin kun joku kävisi kertomassa trauman kokeneelle äidille, että tunteesi ovat normaaleja, etkä ole maailman ainoa äiti joka ei olekaan lapsen saannista onnen kukkuloilla, mutta aika parantaa.
VastaaPoistaHienoa, että olet pystynyt työstämään tapahtumia ja rohkaistunut hankkimaan lisää lapsia. Kaikkea hyvää teille ❤️