Hei, hei lokakuu, en jää kaipaamaan!

Marraskuu saa minun puolesta tulla. Kunhan aika menisi vain eteenpäin. Lokakuuta en jää tästä vuodesta kaipaamaan sitten yhtään, enkä muitakaaan tämän syksyn kuukausia. Syksy on ollut henkisesti rankka, sillä mieheni pitkäaikainen sairastelu ja sen tuoma epävarmuus ja alakulo ovat vaikuttaneet koko perheen arkeen.

Terveys on kyllä sellainen asia, jota ei oikeastaan osaa arvostaa, ennen kuin sen menettää. Sitä ei tajuakaan, kuinka moneen asiaan yhden perheenjäsenen sairastuminen vaikuttaakaan. Se on raskasta aikaa itse sairastajalle, mutta samalla myös ympärillä oleville ihmisille. Sitten kun tuohon kuvioon kuuluu vielä lapsi, jonka elämä pitää samalla yrittää pitää normaalina, vakaana ja noh, arkisena, ilman mitää suuria heilahteluja, niin kyllä siinä voimia kysytään.

Kuulostaa dramaattiselta, mutta tämä syksy on näyttänyt sen, että kyllä sitä eniten toivoo kuin mitään, että pysyy terveenä. Jotta ei liian salaperäiseksi menisi, niin miehelläni on siis kurkunpään tulehduksen jälkeen tulleen äänihuulitulehduksen aiheuttama toispuoleinen äänihuulihalvaus. Puhetyöläiselle aika kova pala etten sanoisi. Ja perheelle myös, sillä taudin kuvaan olellisesti kuuluu täydellinen puhumattomuus. Sitä jatkui yhdessä vaiheessa monta viikkoa. Kävimme keskustelua paperin, kynän ja whatsappin välityksellä. Kuulostaa yksinkertaiselta ja helpolta, mutta sitä se ei ole. Kommunikaatio on tärkeä arkipäiväinen itsestäänselvä asia, jonka puuttuminen tuo mutkia matkaan. Ihan jo pelkkä kaupassa käynti tai muu asia on hankalaa, kun et voi soittaa toiselle kotiin, että mitä jääkaapista puuttuu, jos olet unohtanut itse katsoa. Puhumattomuuden lisäksi syksyyn on mahtunut useita lääkärikäyntejä, hampaiden kiristelyä, pettymyksiä, epävarmuutta, surua, kyyneleitä ja tunnemyrskyjä. Ja tiedättekö, mikä on ollut huomionarvoista ja jopa huolestuttavaa hoitohenkilökunnan toiminnassa näiden kuukausien aikana? Kukaan ei ole missään vaiheessa kysynyt mieheltäni, että kuinka hän voi tai mitä hän tekee kaiket päivät, kun hän ei voi puhekiellon vuoksi tavata ystäviään, urheilla tai edes jutella puhelimessa kenenkään kanssa? Ihminen jätetään aivan yksin neljän seinän sisään odottamaan ihmeparantumista.

Huoh. Nyt näkyy valoa jo vähän tunnelin päässä. Totaalinen puhekielto loppui pari viikkoa sitten. Mutta silti kommunikointimme kotona on vähäistä ja tuosta taudista paraneminen kestää kauan. Joten tällä hetekllä vain toivon, että aika kuluu mahdollisimman nopeasti. Menisi syksy, tulisi joulu. Antaisi vähän valoa ja iloa tämän synkän syksyn jälkeen.


Terkuin,
Doris