Minä lupaan...vaikein uudenvuodenlupaus koskaan!

Uudenvuodenlupaukset on tehty rikottaviksi, eikös se vähän niin aina tahdo mennä? Tämän vuoden uudenvuodenlupaukseni, joka on yhteinen mieheni kanssa, on todella haastava. Se koskettaa jokapäiväistä elämäämme ja sen pitämisessä on onnistuttava.

Olemme päättäneet lopettaa kiroilun. Ainakin lapsen kuullen. Tähän lupaukseen päädyimme ihan yleisten käytöstapojen vuoksi, mutta myös siksi, että pikkuherra oppii kohta (toivottavasti) puhumaan ja kukaan vanhempi tuskin haluaa, että lapsen ensimmäinen sana on se kettua muistuttava rumempi versio.

Kiroilu on noloa. Vaikka tiedostan sen, on tämä pinttynyt tapa vaikea kitkeä pois. Kokonaan kiroilusta en varmasti pääse koskaan. Enkä tiedä haluanko päästäkään, sillä saan siitä mielestäni voimaa, silloin kun oikein ärsyttää. On myös vaikea nähdä miestäni auton ratissa hymyilemässä vienosti ja toteamassa minulle " Kulta, näetkö kuinka lähellä tuo takana ajava herrasmies on takapuskuriamme?" Kyllä tässä tilanteessa hänenkin suustaan jotain aivan muuta pääsee ja minä pitelen käsiäni pikkuherran korvilla.

Entä jos kirosanojen ei tarvitsisi olla mitään niitä sanoja, jotka tässä maailman ajassa luokitellaan kirosanoiksi? Luokitellaanko sekin kiroiluksi, jos korottaa ääntään käyttäen jotain arkipäivän sanaa? Meillä on siis yrityksenä käyttää vaihtoehtoisia sanoja, kun kiroilunhimo iskee. Voi penaali, voi vihko, voi saasta, ovat olleet jo jonkin aikaa käytössä, mutta niiden käyttöä on vieläkin tehostettava oikeiden kirosanojen lipsahdusten sijaan. Vielä kun pääsisi tuosta voi-etuliitteestä, niin vihkokaan ei kuulostaisi enää niin kirosanalta.

Kuka oikeasti pystyy toteamaan, jos varvas osuu pöydän kulmaan, että "au"? Jos joku tähän pystyy, niin nostan kyllä hattua ja kuulen mielelläni, miten sen teet ilman suusta hyppäävää sammakkoa :)

P.s. vuotta 2017 on kulunut nyt n.10 tuntia ja perheemme kirosanasaldo on kolme. Hups.



Uusi vuosi, uudet kujeet
Doris