24. elokuuta 2016

Olenko sittenkään omakotitaloihminen?

Mukavuudenhaluinen, omaa rauhaa rakastava, hiljaisuudesta ja omasta tuvasta nauttiva, mutta ah, välillä niin paljon stressaava ja laiskuuden vietävissä. Se olen minä. Varsinainen omakotitaloasuja siis. Haluaisin niin paljon, mutten nähdä itse vaivaa aina niin paljon kuin tarve vaatisi.




Tiesin omakotitaloon muuttaessa, että hommaa tulee olemaan paljon. Tietysti myönnettäköön, että pienoinen yllätys on ollut, että lähes päivittäin joko minä tai mieheni stressaa ajamattomasta nurmesta, tilaamattomasta putkimiehestä, sorakasan levityksestä, keskeneräisestä terassista, pihavajasta, puiden pilkkomisesta, ilmalämpöpumpun oikutteluista ja ja ja..

Hommaa siis todenteolla riittä ja aivan varmasti, jos joskus voitan lotossa, palkkaan kaikki maailman puutarhurit ja muut meille, mutta nyt tilanne on tällä hetkellä se, että me kaksin mieheni kanssa vastaamme talon ja tontin kunnosta ja niiden hoitamisesta.

Olen ajatellut, että alussa kun talo ja asuinalue ovat uudet, hommaa on enemmän. Tontti on paljas ja nurmet ja muu pihalle tuleva on laitettava itse. Ja pihalle rakennettava muutama lisärakennus. Mutta kun nämä kaikki lisäosat roskakatoksineen ja autotalleineen ovat valmiit, alkaa niiden kunnostustyöt. Jos istuttaa marjapensaita ja omenapuita, niiden sato täyty poimia, hillottaa, mehuttaa, kestitä ystäviä omenapiirakalla. Siis homma ei lopu koskaan.

Väkisin tässä vuoden mittaan on hiipinyt mieleen ajatus, olenko sittenkään omakotitaloasuja? Vastaus on: kyllä olen. Enemmän kuin pari- tai rivitaloasuja. Kerrostalosta puhumattakaan. Näistä kaikista muissa paitsi rivitalossa olen elämäni aikana asunut. Ja joka kerta näissä muissa ärsyttää se, että kun ei ole oma tupa, ei ole omaa lupaa. Taloyhtiöillä on enemmän sääntöjä, joita noudattaa, kuin omakotitaloasujalla. Sitten on myös ne naapurit. Pahimmillaan ylhäällä, alhaalla ja molemmilla sivuilla. Olen kuunnellut naapureiden riitelyä, lautasten heittelyä, pöntöllä asioimista, yskimistä ja yli-innokasta urheilufanitusta aivan liian paljon. Ei enää koskaan sanon minä, jos ei ole pakko. Luon vaikka mieluumin lunta yötä päivää kun kuuntelen päivittäin yläkerran kanta-astujaa ja luen ilmoitustaululta heippa-lappuja.

Valitettavasti naapureitaan ei saa valita itse, mutta onneksi tällä hetkellä naapurit ovat mukavaa sorttia. En silti tahtoisi, että meidän seinät olisi kiinni toisissaan.


Omaa rauhaa rakastava,
Doris

2 kommenttia:

  1. No hyvä, että lopputulema on tämä. Ettette vaan lähde pois! :)

    VastaaPoista
  2. Lopputulema on tämä, vaikka asia onkin tässä viimeaikoina paljon mietityttänytkin. Ei lähdetä pois, kun ei tästä parempaa vaihtoehtoa ole :)

    VastaaPoista