Luulen, että usein naisilla on helpommin päässään mielikuva siitä, millaisena he näkevät perheensä. Minä olen aina ajatellut, että kaksi lasta olisi kiva. Kai aina toivoa saa? Joskus teinivuosina haaveilin kolmesta, mutta nykyään kaksi olisi kyllä varsin sopiva luku. Tottakai olen tyytyväinen, jos perheemme jää kolmihenkiseksi, eikä toista lasta koskaan syystä tai toisesta tule. Olisihan se myös kätevää. Yhden lapsen elättäminen vie vähemmän rahaa, hänen kanssaan olisi helppo matkustaa ja vauvavuosi olisi jo takanapäin. Sitä miehenikin välillä miettii, miksi kukaan koskaan haluaa palata takaisin siihen vauvavuosihelvettiin? Mutta aika kultaa kliseisesti muistot. Vauvavuosi meni todella nopeasti ohi ja ehkä toisen kanssa se olisi helpompaa, kun osaisi ottaa rennommin ja tietää, että vuosi menee yhtä nopeasti kuin muutkin vuodet?
Mutta sitten tullaan taas siihen totuuteen, että olen itse ainut lapsi. Vaikka useimmiten viihdyin yksin enkä kaivannut sisarusta, oli joitakin tilanteita, joissa olisin kaivannut luottohenkilöä, kenelle kertoa kaikki ja ehkä kysyä neuvoa asioissa, joista vanhemmille ei uskaltanut puhua. Haluan omalle lapselleni sisaruksen. Leikkikaveriksi, tueksi, turvaksi ja osittain itsekkäistä syistäkin. Haluan katsoa, kun nuo kaksi touhottavat menemään, hölmöilevät ja rakastavat. Tottakai joskus tappelevat ja kinaavat. Näen itseni kahden lapsen äitinä ja perheemme silloin täydellisen kokonaisena. Mutta milloin on oikea hetki toiselle lapselle? Sitä ei varmasti tule koskaan, joten luulen, että annamme luonnon jossain kohtaa sen päättää.
Aiemmin mietimme, että suuri ikäero olisi lapsille kiva, sillä nykyään on ehkä jopa trendi tehdä useampi lapsi kolmen vuoden sisällä parempien äitiysavustusten toivossa. Ja hyvä syy sekin on, kyllä joskus varmasti lapsen hankintaa joutuu ajattelmaan myös taloudellisesta näkökulmasta. Toinen syy tiehään lisääntymistahtiin on tietysti se, että lapsille tulee pieni ikäero ja vauva-vuodet ovat äkkiä "hoidettu pois alta". Kyllähän pienellä ikäerolla olevista lapsista varmasti olisi myös helpommin seuraa toisilleen, mutta rankkoja ne pikkulapsivuodet kuulemma ovat, varsinkin jos on vielä kaksi huonosti nukkuvaa, syötettävää ja vaipoissa olevaa, vauva ja taapero. Mutta olemme tässä viime aikoina alkaneet miettiä myös suuren ikäeron tuomia hankaluuksia monien hyvien puolien lisäksi, jopa ääripää esimerkkejä. 6-vuotias voisi hyvinkin pitää vauvasta ja jaksaa pitää seuraa tälle, mutta entä sitten kun toinen on 12 ja toinen sen 6? Ei voi mennä katsomaan samaa elokuvaa, ei pääse samoihin huvipuistolaitteisiin tai oikein mitään muutakaan? Ja vauvavuosi palaa monien, monien rauhallisten vuosien jälkeen perheeseen. Ja saa pahimmassa tapauksessa vielä ainoan lapsen elämään tottuneen esikoisenkin pään sekaisin ja tekee tälle jonkin supermustasukkaisuuden...
Väkisin ajattelen myös sitä, kadunko päätöstä olla edes yrittämättä koskaan toista lasta? Entä jos kuuden vuoden jälkeen mietinkin, että todella haluan sen toisen lapsen? Eikä siinä vielä kaikki. Mutta se lapsihan ei todellakaan välttämättä tule silloin kuin sen itse haluaisi tapahtuvan, varsinkaan jos on PCOS (munasarjojen monirakkulaoireyhtymä) tyyppiset munasarjat, kuten minulla, joka puolestaan aiheuttaa lapsettomuutta. Entä jos silloin kuuden vuoden päästä todetaan, että olisi ollut hyvä lisääntyä alle kolmekymppisenä, sillä nyt toisen lapsen saaminen ei ole enää mahdollista. Se olisi aika kamalaa. Tajuta, että silloin sen vielä olisi ehkä saanut, mutta nyt itse turhaan asiaa venyttämällä olen mokannut omat mahdollisuuteni lopullisesti raskautua enää koskaan. Ehkä asioita ei todellakaan kannata analysoida näin tarkkaan, vaan tosiaan antaa luonnon päättää, mikä olisi se meille sopiva ikäero vai saako esikoisemme jäädä ainoaksi lellikiksimme.
Terkuin,
Doris
Kyllähän näitä kannattaa miettiä. Kaksi lasta on vieläkin normi, joten moni voi ajatella sen olevan se oikea lapsiluku, vaikka se ei välttämättä olisi itselle se paras. Meille iso ikäero on ollut hieno ratkaisu, itse en ole halunnut pikkulapsiaikaa nopeasti pois alta, koska olen tykännyt siitä, ja sitä enemmän kun on saanut rauhassa keskittyä yhteen pikkuiseen ja isompi on ollut jo omatoimisempi. Mutta toisaalta pieni ikäero näyttää sopivan monille perheille hyvin. Ikävä asia tuo PCOS, sen kanssa täytyy varmasti miettiä asiaa enemmän! Toivottavasti teillä pohdinnat loksahtavat kohdalleen.
VastaaPoistaToivotaan, että pohdinnat loksahtavat kohdalleen :)
PoistaAika hyvin olit kirjoittanut asioita tästä aiheesta, jota myös itse usein pohdiskelen, vaikka toinen lapsi ei olekaan vielä ajankohtainen. Meillä on ollut todella raskas vauvavuosi, joka on pikkuhiljaa tulossa päätökseensä (lapsi 8kk), mutta jotenkin olen halunnut jo valmiiksi miettiä sitä asiaa, että tuleeko meille enempää lapsia, jos se on meistä kiinni.Mies on sitä mieltä, että ehdottomasti pitää olla kaksi, mutta itse tasapainottelen "ei ikinä ja ehkä vielä joskus"-ajatusteni kanssa.Ja toisaalta tätäkään päätöstä emme voi loputtomiin vatvoa, koska olemme jo yli kolmekymppisiä, mutta tällä hetkellä ajatus uudesta vauvasta on täysin mahdoton.Itse toivoisin lapsille suht pientä ikäeroa, sillä minun ja siskoni ikäero on viisi vuotta ja on pitänyt tulla aika pitkälle aikuisuuteen, jotta nämä vuodet välillämme ovat menettäneet merkitystään.Vaikka tähän pisteeseen on siskoni kanssa kauan kuljettu, mutta uskon, että elämäni ilman häntä olisi ollut monin paikoin köyhempää niin hyvässä kuin pahassa.Mutta uskon, että aika auttaa ratkaisemaan tämänkin "ongelman" ja asiat menevät miten ne on tarkoitettu menevän..
VastaaPoistaMinäkin painottelin vielä n. vuosi sitten "ei ikinä, ja ehkä vielä joskus" -ajatusten kanssa, mutta kyllä se kummasti mieli alkoi muuttua kun tosiaan raskaasta vauvavuodesta päästiin ja se oma pieni alkoi olemaan niin iso, että alkoi ihmetellä, että mihin se vauva hävisi? Mutta aika varmasti auttaa...ja jos ei koskaan syystä tai toisesta toista lasta tule, niin varmasti on ihan hyvä noinkin :) Asioilla on onneksi tapana järjestyä <3
Poista