Ihanaa, kotiäitiys on ohi!

Pari vuotta sitten odottaessani esikoistamme, hänen lisäkseen odotin kuin kuuta nousevaa, että äitiysloma alkaa ja pääsen hyppäämään pois työelämän oravanpyörästä.  Silloin ajattelin, että en varmaan koskaan halua, että äitiysloma+hoitovapaa loppuu. Ihanaa leipoa ja askarrella lapsen kanssa kaikki päivät, ja työnnellä vaunuja onnellisen näköisenä kylän raitilla. Ajatuskin siitä, että lapsi menee joskus päiväkotiin ja paluu arkeen koittaa, ahdisti, vaikka tiesin, että olen kotona lapsen kanssa ainakin yli vuoden, ehkä jopa kaksi.

Nuo vaaleanpunaiset lasit tipahtivat kyllä aika nopeasti silmiltäni kotiäitiydestä jo ensimmäisten viikkojen jälkeen oltuani vauvan kanssa päivisin kaksin kotona. Vauva vaati paljon, kodin seinät alkoivat kaatua päälle ja ainainen väsymys kiristi koko perheen tunnelmaa. Äitiysloma ei todellakaan ole millään tavoin lomaa. Eikä sen jälkeen alkava hoitovapaakaan. Lapsi kasvoi ja vauvasta tuli taapero, joka kaipaa koko ajan puuhaa ja tekemistä. Hyppii seinille jos sadepäivän vuoksi ei lähdetä useaksi tunniksi puistoon. Alkoi tuntua siltä, että en vain yksinkertaisesti keksi enää riittävästi puuhaa hänelle päivisin ja olisi aika laittaa hänet ikäistensä seuraan päiväkotiin. Missään nimessä en olisi halunnut laittaa vuoden tai jopa alle vuoden ikäistä päiväkotiin, sillä halusin kuitenkin huolehtia omasta pienestä vauvastani vielä itse. Mutta uskon, että taaperolle ja sitä vanhemmalle varhaiskasvatuksen ammatilaisten päivittäinen seura on vain hyväksi.

Kaikki tapahtui jotenkin suunnittelematta ja palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Minun ei tarvinnut tehdä päätöstä, milloin palaisin epämieluisaan työelämääni ja milloin lapsi olisi tarpeeksi vanha päiväkotiin. Lähellemme aukesi uusi päiväkoti, johon haimme lapselle paikan jo keväällä ihan vain varoilta, jos syksyllä jotain muutoksia kotiäitiyteeni tuleekin. Sitten pääsin kouluun, lapsi ehti varttua kesän aikana puolentoistavuoden ikään ja yhden päiväkodissa meidän vanhempien kanssa harjoitellun päivän jälkeen olin mielelläni viemässä lapseni sinne seuraavinakin päivinä. Ja lapsi oli myös mielellään sinne jäämässä. Ajatus päiväkodista ei tuntunut yhtään pahalta. Se ei itkettänyt eikä oikeastaan tuottanut juuri muitakaan epämiellyttäviä tuntemuksia. Lähinnä helpotusta. Toivon, että nyt alkava uudenlainen arki toisi uudenlaisen ajattelutavan. Olen viimeiset puoli vuotta miettinyt keinoa päästä pois kotoa tekemään omia juttuja, nyt toivottavasti kaikki päivät niiden omien juttujen parissa odotan, että pääsen kotiin perheeni luo :) Tämä on vielä vähän tabu, josta harva varmasti puhuu ääneen. Päivähoidon aloitus ei saa mennä helposti eikä sinne jättämiseen saisi kenelläkään olla matalaa kynnystä. Usein päiväkodin aloituksesta puhutaan vain siihen sävyyn, että se on maailman kamalin pakko kun kotiäitiys loppuu ja lapset on jätettävä hoitoon, ja päiväkodin pihalla itkee sekä äiti että lapsi monena aamuna.

Kotona olo oli kuitenkin ainutlaatuista, ihanaa aikaa tavallaan, mutta tässä hetkessä en kaipaa tuota aikaa yhtään. Toki varmasti kotona oloonkin tottuisi ja jos lapsia olisi useampi, heistä olisi seuraa toisilleen. Ihmiset ovat erilaisia ja kaikki eivät halua samoja asioita, vaikka äitiys heitä yhdistääkin. Monet naiset voisivat viettää jopa kymmenen vuotta kotiäitinä. Minua pelkkä kotiäiti-nimityskin puistattaa. Tärkeää työtä, mutta olkoot ne kotiäitejä, ketkä oikeasti nauttivat siitä ja ovat siinä hyviä. Me muut voidaan tehdä sitten jotain muuta. Vaikka iloita siitä, että pienetkin lapset saa laittaa päivähoitoon, jos omatunto sallii tai uraputki vaatii :)


Syysterkuin,
Doris