Nettitreffeiltä äidiksi!

Olin 9 vuotta sitten eronnut lopullisesti pitkäaikaisesta on-off poikaystävästäni, jolle minä olin varmasti vähemmän tyttöystävä kuin hän minulle poikaystävä. Toki se tuntui pahalta, mutta samaan aikaan suunnittelin uuden elämäni alkavan. Hankin uuden vuokra-asunnon Helsingin keskustasta, joka oli juuri valmistunut remontista. Uuden karhea tuoksu sopi hyvin uuden elämäni alulle.

Olin päättänyt, että nyt keskityn vain töihin ja omaan hyvinvointiini urheilemalla. Tuli kevät ja kesä, ja pari kiusallista yhdenillan juttua meinasi tapahtua, mutta juoksin niista pakoon. Ne ei vaan tuntuneet hyvältä tai olleet osa minua. En halunnut mitään kenenkään tuntemattoman kanssa.

Kuitenkin minussa heräsi pieni kaipuu siitä, että olisipa se joku, kenen kanssa jakaa kaikki. Istua sohvalla katsellen telkkaria, käydä lenkillä ja tehdä ruokaa. Nyt olin vain yksin omien ajatusteni kanssa. Lauantai-aamuisin kävelin Ruoholahden Cittariin ostamaan viikonlopuksi vähän parempaa ruokaa ja herkkuja. Yritin olla voimakas sinkkunainen, joka ei kaipaa vierelleen ketään.

Suomi24 on vain noloille ja epätoivoisille ihmisille

2011 asia oli vielä ehkä vähän näin, sillä uuden polven nettitreffipalvelu Tinder ei ollut vielä saapunut Suomeen. Kuulin muutamalta tutulta, kuinka heidän tuttunsa olivat löytäneet elämänsä rakkauden Suomi24:stä. Ehkä säkin voisit kokeilla sitä? NO EN VARMASTI kokeile! Niin noloa! Siellä on vaan kaikki epätoivoiset ja elämässä turpaansa saaneet.

Mitä kuitenkin huomasin tekeväni kesän vaihtuessa syksyyn? Töistä kotiin tullessa avasin läppärin ja kyttäsin Suomi24 valikoimaa päivässä aina sen verran, kuin sieltä pystyi ilmaiseksi katselemaan ilman oman profiilin luomista. Jos sieltä nyt kuitenkin löytyisi joku kiva. Sitten voisin EHKÄ harkita profiilin perustamista.

Boksi täynnä viestejä

Törmäsin yhä uudelleen ja uudelleen samaan profiiliin, jonka teksti oli mielenkiintoinen. Se oli kirjoitettu humoristisesti ja kieliopillisesti oikein, ja siinä oli paljon asiaa. Monilla kun siellä tuntui olevan kuvaton profiili ja tekstinä vain " TUOMO, 31-vuotta. Laita viestiä, jos kiinnostaa" No en laita, sillä sen verran pinnallinen olen, että jos et voi kuvaasi näyttää, sinussa on jotain vikaa. Olet jonkun toisen aviomies tai muuten vaan huonolla itsetunnolla varustettu. Mutta tämä yksi profiili oli jotain sellaista, miksi myös minä päätin luoda oman profiilin Suomi24-treffipalstalle, jonka profiilikuvaksi laitoin tuon alla olevan kuvan. Jospa tuo tyyppi huomaisi myös minut ja laittaisi minulle viestiä.

Kului päiviä ja viikkoja. Viestejä tuli paljon, mutta ei yhtään siltä, keneltä toivoin. Rohkaisin itseni ja otin häneen itse yhteyttä. Ihan sama, olin luopunut tässä jo monesta muustakin periaatteesta deittailun suhteen, joten oli aika luopua myös siitä, että miehen pitäsi osoittaa ensin kiinnostuksensa. Laitoin viestin perhoset vatsassa kihelmöiden, ryntäsin töistä aina kotiin katsomaan, oliko vastausta tullut. Tarkalleen en enää muista, mutta päiviä siinä meni, että vastausta ei tullut. Kunnes. Siellä se oli. Viestiboksissa saapunut viesti häneltä.

8 vuotta yhdessä 

Noista tapahtumista on nyt aika tasan tarkalleen 8 vuotta aikaa. Tuntuu kuin kaikki olisi tapahtunut viime vuonna. 8 vuotta sitten tapasimme ensimmäisen kerran Helsingin keskustassa pimeänä sateisena iltana ja mieheni edelleen jaksaa muistuttaa elämänsä kalleimmasta maksamastaan kaakaosta, jonka hän tarjosi minulle tuona iltana. 8 vuoden aikana olemme menneet naimisiin, saaneet kaksi lasta, rakennuttaneet talon ja muuttaneet toiselle paikkakunnalle. On ollut alamäkiä, ylämäkiä, kiukkua, vihaa, suuttumusta, hellyyttä, draamaa, matkustelua ja kyyneleitä. Ja tottakai rakkautta.

Ilman Suomi24:ää ja omaa rohkeuttani olisin varmasti vieläkin sinkku. Ja nettitreffien ansiosta olen nykyään myös äiti pienelle tytölle ja pojalle <3 Olin aina halunnut perheen ja avioliiton, joten tuosta kokemuksesta opin elämässäni viimeistään sen, että jos jotain haluaa, on sen eteen laitettava myös itsensä likoon eikä odottaa, että asiat saapuvat tarjottimella kannettuna eteesi :)

Terkuin,

Doris