Miltä tuntuu olla ainoa lapsi?

Seison taas leikkipaikan reunalla ja mietin, kuka muista lapsista näyttää kivoimmalta. Ketä lähestyisin ja kysyisin nimeä? Tilanne ahdistaa, mutten halua olla yksinkään. Olisi kiva saada leikkiseuraa. Kuka olisi yhtä yksin kuin minä?

Minulla ei ole sisaruksia, ei edes niitä "puolikkaita". Toisaalta en ole koskaan kaivannut sisarusta, sillä en tiedä miltä sisarussuhde tuntuu, mutta toisaalta se olisi tuonut elämääni paljon helpotusta, ainakin lapsuusaikana. Vihasin yllämainittuja tilanteita, kun olimme vanhempieni kanssa jossain lomamatkalla, kylpyläreissulla tai jossain, jossa oli paljon lapsia ja tehtiin lasten juttuja. Joskus minulla oli mukana joku oma kaveri, mutta silloin kuin ei ollut, jouduin hankkimaan leikkiseurani itse tai valitsemaan yksinolon.

Inhosin mennä kylään sellaisten kavereiden luokse, joilla oli suunnilleen samanikäisiä sisaruksia. Sisarukset leikkivät usein keskenään ja minä koin itseni ulkopuoliseksi. Tai sisarus tuli sotkemaan minun ja kaverini leikit, ja se oli kaverilleni ihan ok. Minusta se ei ollut, sillä en ollut tottunut sellaiseen. Sisarusten suhde oli niin vahva, etten kuulunut mahtuvani joukkoon. Leikin mieluumin yksin, kun koin vain leikkiseurastani pahaa oloa. Huvipuistovierailut olivat kaikkein kamalimpia. Olen kiitollinen siitä, että vanhempani reissasivat kanssani paljon ja usein lomat vietettiin reissaten, mutta se, ettei minulla ollut sisarusta, kenen kanssa jakaa ilo niistä reissuista, on jäänyt elävästi mieleeni. Huvipuistoissa sain mennä laitteesta toiseen yksin, sillä vanhempani eivät olleet huvipuistoihmisiä, eivät edes minun vuokseni. Muistan vieläkin miltä tuntui istua yksin huvipuistolaitteen vaunussa, joka oli tarkoitettu kahdelle, ja laitteen vispatessa minä heiluin vaunussa laidasta toiseen lonkkiin sattuen niiden paiskautuessa vaunun reunoihin.

Koen myös, että ainoana lapsena olen joutunut tutustumaan aikuisten maailmaan ehkä "liian" varhain. Se, että ainoa omanikäinen juttuseura oli perhepäivähoidossa tai koulussa, mutta kotona ei ollut ketään, kenen kanssa jakaa lasten juttuja, pakotti kasvamaan henkisesti ehkä hieman muita nopeammin. Usein meillä keskusteltiin paljon aikuisten asioita, tottakai, koska perheessä oli enemmän aikuisia kuin lapsia, ja minä tietysti luonnollisesti kuuntelin niitä kun en voinut paetakaan sisaruksen kanssa leikkeihin ja sulkea aikuisten jutuilta korviani. Pienenä minua luultiin usein vanhemmaksi kuin todellisuudessa olin. Myös lähes kaikki ystäväni ovat minua vanhempia, puhumattakaan menneistä poikaystävistä ja nykyisestä miehestäni. Olen aina tullut paremmin juttuun itseäni vanhempien kanssa ja luulen, että se on juurikin peruja siitä, että olen tottunut aikuisten kanssa kommunikointiin pienestä saakka.

Ainoana lapsena olemisessa on tietysti myös hyviäkin puolia. Olen pienestä pitäen oppinut huolehtimaan itsestäni ja olemaan itsenäinen, riippumaton kenestäkään. Viihdyn myös hyvin itseni kanssa ja ehkä siksi kaipaan niin paljon omaa aikaa ja hiljaisuutta, sillä olen tottunut niihin. Ainoana lapsena saa myös vanhempien jakamattoman huomion eikä mitään tarvitse jakaa muiden kanssa. Eikä sinua vertailla kehenkään muuhun.

Molemmilla vanhemmillani on paljon sisaruksia ja he ovat joutuneet jakamaan lapsuudessaan kaiken, ja ehkä köyhässä sotien jälkeisessä Suomessa myös hieman kärsineeet siitä, että vähistäänkin piti luopua. He halusivat vain yhden lapsen, joka saisi sellaisen lapsuuden, mistä he olivat itse salaa lapsena haaveilleet. En silti missään määrin koe olleeni "lellipentu", joiksi minun lapsuudessani monilapsisten perheiden lapset haukkuivat ainuita lapsia. En todellakaan saanut kaikkia leluja, joita halusin, ja monet käyttötavarat ostettiin kirpparilta eikä kalleinta merkkiä urheiluliikkeestä. En myöskään ollut mikään rusettipäinen kympin oppilas. Olin vain lapsi, jolla oli pieni perhe ja joka asui koulukavereiden ihmetykseksi omakotitalovoittoisella asuinalueella pienessä paritalokodissa.

Omat haaveeni vanhemmuudesta olivat taas toisenlaiset kuin omilla vanhemmillani. Tiesin jo nuorena, että jos saan joskus lapsia, haluan niitä enemmän kuin yhden. En yksinkertaisesti halunnut, että lapseni "joutuisi" olemaan ainut lapsi. En halunut, että lapseni joutuisi kokemaan samaa kuin minä, vaan saisi kokea sisaruuden ja sen luoman turvan ja yhteenkuuluvuuden. Muistan elävästi kuinka eräs ystäväni totesi minulle jo melkein aikuisiässä että  " Säälin sinua niin paljon kun et saa koskaan tietää miltä tuntuu, kun on sisarus. Se on jotain niin ainutlaatuista, jota ei voi selittää!" Tuo lause sattui sydämeeni niin paljon ja melkein kyynel vierähtää vieläkin, kun ajattelen tuota lausetta. Se loukkasi minua todella paljon. Moneen asiaan omassa elämässään voi itse vaikuttaa, mutta sisarusten lukumäärään ei. Sen päättää joku muu.

Eikä sisarussuhde automaattisesti tarkoita sitä, että sisarukset ovat ylimpiä ystäviä. Omassa ystäväpiirissäni on montakin ihmistä, jotka eivät ole juurikaan tekemisissä omien sisarustensa kanssa. Minua tämä tietysti aina ihmetyttää, sillä minulle ei annettu mahdollisuutta sisarussuhteeseen ja toiset melkein toivovat, että pääsisivät niistä eroon. Mutta kaikinpuolin olen tyytyväinen elämääni näin, enkä kaipaa nyt aikuisena sisaruksia. Minulla on paljon hyviä ystäviä, jotka ainakin lähes korvaavat sisarukset, näin uskon. Vaikken siltikään oikeasti tiedä mistä puhun, kun vertaan ystäviä sisaruksiin. Mutta siitä olen onnellinen, että oma perheeni kasvoi vielä yhdellä lapsella ja surullinen vajavaisuuden tunne on poissa. Että isoveli sai pikkusiskonsa ja nyt meillä istuu ruokapöydässä neljä henkilöä <3


Terkuin,
Doris