Painon kanssa jojoilu on ollut minun ristini aina, ja uskon, että tulee olemaan loppuelämän. Mistään todella suurista heitoista ei puhuta, mutta vaihtelut kymmenen kilon molemmissa päissä on nähty. Tiedän miten syödään terveellisesti, tiedän miten liikutaan, tiedän miten saan itseni laihtumaan, jos haluan. Olen tehnyt nämä asiat sen verran monta kertaa. Ja aina ne kilot hiipivät salakavalasti takaisin ja useimmiten havahdun niihin nähdessäni juurikin tuoreen valokuvan itsestäni.
Tee terveellisyydestä elämäntapa
Aina laihdutusvinkeissä sanotaan, että älä laihduta vaan tee terveellisyydestä elämäntapa. Näin pysyt aina hoikkana ja painonhallinta on helppoa. Terveellinen ruoka, liikunta ja uni. Siinä se. Tee perässä. No olen tehnyt, todella monta kertaa. Se on ihanaa, kun siihen moodiin pääsee, että syö superterveellisesti ja liikkuu monta kertaa viikossa. Mutta jossain kohtaa se on aina hiipunut. Ei niinkään innostus liikuntaa kohtaan, mutta jokaisen suupalan punnitseminen. Tykkään liikaa ruoasta ja epäterveellisistäkin ruuista. Voisin elää jäätelöllä ja pizzalla, jos omatuntoni antaisi myöden. Mutta aina se siellä takaraivoissa soimaa.
En vain yksinkertaisesti nauti siitä elämästä, jossa lautasellani on 100g parsakaalia ja 100g lohta. Ja muita terveellisiä asioita järkevissä määrin. Vaikka pidän terveellisestä ruoasta, kasviksista ja muusta, en ole monista yrityksistä huolimatta pystynyt tekemään painonhallinnasta elämäntapaa. Tai oikeastaan, painonhallinta on ollut koko elämäni elämäntapani, mutta ehkä vääränlainen sellainen. Syön, lihon, laihdun, mietin koko ajan mitä voin syödä ja mitä en. Ja silti retkahdan jossain kohtaa ja paino alkaa pikkuhiljaa hilautua ylös päin. Kunnes taas havahdun, että pitää laihduttaa.
Ikuinen itsekriitikko
Aikuisiällä olen painanut omissa häissäni kaikkein vähiten. Niihin laihdutin Fitfarmin Häädieetillä ja olo oli mitä parhain. Silloinkin ajattelin, että voisin laihduttaa vieläkin lisää. Olin tyytyväinen itseeni, mutta en ollut. Vaikka olin vuoden ajan syönyt superterveellisesti ja näytin hoikalta. Nyt olen tuosta päivästä lähes kymmenen kiloa painavampi ja haluaisin näyttää samalta kuin hääpäivänäni.
En pidä peilikuvastani, jos kiloja on kertynyt liikaa. En pysty harrastamaan minkäänlaista bodypositivea. Olisi mahtavaa olla ajattelematta kiloja ja painoa, ja olla sinut itsensä kansaa. Mutta en koe, että ne liikakilot ovat osa minua. En koe oloani niissä mukavaksi, kauniiksi tai haluttavaksi. Peilistä katsoo vain pullahiiren pyöreät pakarat.
Liikunnan parissa työskentelevä saa liikunnan huomaamatta
Miksi hääpainoni ei pysynyt? No koska en pystynyt tekemään 8 treenistä viikossa elämäntapaa. Ja tulin raskaaksi. Sain perheen. Siinä ehkä suurin syy. Kun ei vain ole aikaa treenata niin paljon kuin haluaisin. Ja lihon, jos edes vilkaisen suklaapatukkaa päin. Ja on niitä silloin tällöin tässä viiden vuoden aikana mennyt suusta alaskin.
Kun esikoiseni oli vuoden vanha, menin PT:n luokse samalla kun aloitin jäsenyyden uudella salilla. PT kuuli tarinani laihtumisesta häihin ja siitä, kuinka olin sitten raskaaksi tultua ottanut nuo laihdutetut kilot takaisin. Hän sanoi minulle, että olin siis vain yksinkertaisesti päättänyt luovuttaa ruokavalion ja terveellisen elämäntapani suhteen tultuani raskaaksi. Tottahan se oli, mutta satutti. Vaikea raskausaika, kivut, työt ja todella paha raskauspahoinvointi. Siinä yhtälössä on vaikea punnita parsakaalia ja juosta aamulenkkejä. Ja kun raskaudesta oli selvitty, aikaa oli vauvan syntymän jälkeen yhä vähemmän itselle ja nyt kun lapsia on kaksi, hyvä jos ehdin kaksi kertaa viikossa johonkin liikkumaan. Aina en ehdi. Ja silloin jos ehtisin, olen napannut lapsiltani jonkin rinoadenonoroviruksen.
Liikunnan parissa työskentelevien on helpompi tehdä liikunnasta elämäntapa. Liikunta hoituu työpäivän lomassa ja perheen kanssa voi viettää loppuillan kun treenit on tehty töissä. Toisaalta kadehdittavaa, mutta oma vikani, etten opiskellut personal traineriksi.
Terkuin,
Doris
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti