Yritit parhaasi, se riittää!

Eikö vauvavuosi mennyt niin kuin kuvittelit? Ei minullakaan. Mutta onneksi se on ohi, pidän paljon enemmän taaperoajasta. Asia, josta olin ennen raskautumistani täysin eri mieltä. Olin kuvitellut, että vauvavuosi on ihanaa kuplassa leijailua, nautin siitä varmasti täysillä ja pyyhin kyyneleitä viikatessani pieneksi menneitä pikkuvaatteita säilöön. Nyt olen suorastaan helpottunut. Yötä päivää jatkuva väsymys ja babyblues ovat takana päin. En ollutkaan vauvakuplassa vellova äiti, jolla on taukoamaton vauvakuume. En oikeastaan vieläkään tiedä mitä tuo sana tarkoittaa, vaikka elohopean heilahteluja mittarissa on ihan vähän ollutkin havaittavissa kun on nuuhkinut ystävien pieniä tulokkaita.

Nyt minulla on taapero, eikä minusta tullut taaperoimettäjääkään. En sillä, että siitä olisin koskaan haaveillut, mutta ei imettäjää lähes lainkaan. Olin ruusuisissa kuvitelmissani ajatellut, että imetän vauvaa vähintään vuoden, laihdun imettämällä kaikki raskauskiloni ja tunnen ihanaa yhteenkuuluvuutta vauvani kanssa. Vauvan ilmainen ruoka kulkisi aina mukana, kuinka helppoa! Imetys loppui kommelluksien ja ensimmäisen kolmen kuukauden jälkeen. Sekä minä että vauva olimme sitä mieltä. Minua imetys sattui. Se oli kaikinpuolin epämiellyttävää, maidon nousun tunne oli epämukava, tunsin itseni ahdistuneeksi ja vangituksi, vauva vaikutti tyytymättömältä tarjoiluun eikä viihtynyt rinnalla kuin yhdessä asennossa. Imetyksestä luopuminen teki henkisesti kipeää, osittain siksi, että tein sen niin itsekkäistä syistä. Mutta totesin, että oma mielenterveyteni ei kestä sitä. Niin ahdistavaa se oli. Ja ehkä se oli myös vauvalle parempi vaihtoehto. Vieläkin puistattaa, kun näen jonkun imettävän, vaikka heillä se homma varmasti sujuukin ja siitä nauttii äiti sekä vauva.

Ja taas yksi omien aiempien periaatteiden kompastuskivi lisää. Purkkiruoka. Olin ajatellut, että teen kaikki ruoat vauvalle itse enkä "sorru" purkkiruokiin, kuin hätätapauksissa. Itsetehtyjen soseiden vääntäminen osoittautuikin aika epäkiitolliseksi puuhaksi. Vauva ei juuri koskaan syönyt hänelle tarjottua ateriaa ja ruokaa meni paljon roskiin. Yhä useammin aloin antaa hänelle purkkiruokaa ja pusseissa olevat hedelmäsoseet ovat olleet monta kertaa todellinen pelastus, kun vauvan nälkäkiukku yllättää. Nykyään teen taas paljon ruokaa lapselle itse, sillä hän syö lähes kaikkea samaa kuin muukin perhe. Mutta kyllä meillä edelleen joka kauppareissulla käydään myös lasten valmisruokaosastolla.

Jos jotain negatiivista, miksei jotain positiivistakin. Olin ajatellut, etten raaski tai uskalla laittaa vauvaa koskaan nukkumaan yöksi omaan huoneeseensa. Perhepetiä meille ei varmasti koskaan olisi tullut, mutta kipuilin sen kanssa, voiko niin pientä laittaa yksin pimeään huoneeseen, eikö sitä pelota? Entä jos en herää vauvan itkuun toisella puolella taloa? Vauva oli n.puolen vuoden ikäinen kun siirsimme hänet sänkynsä kanssa pois meidän vanhempien huoneesta. Ensimmäinen yö jännitti. Ehkä toinenkin vielä, mutta sen siirron jälkeen sekä vauva että me vanhemmat nukuimme huomattavasti paremmin. Luulen, että tähän asiaan vaikuttaa paljon se, millainen nukkuja vauva on. Meillä herätään edelleen helposti pieniinkin ääniin, joten hän varmasti havahtui aina huoneessamme hereille vanhempien sängystä kuuluvan kuorsauksen (?) tai peiton kahinan vuoksi. Myös minä heräsin ja reagoin vauvan yöllisiin öninöihin varmasti liian helposti ja valveutin hänet.

Ja mitä päiväuniin tulee, raskaana olessani opin, että vauvat nukkuvat päiväunet parhaiten ulkoilmassa omissa vaunuissaan. Perhevalmennuksessa annettiin vinkkejä, miten vauva puetaan ulkopäikkäreille ja mihin suuntaan vaunut laitetaan, jos tuulee tai on kuuma auringonpaiste. Useista yrityksistä huolimatta vauva ei nukahtanut vaunuihin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Tai jos nukahti, kestivät unet vain hetken. Olivat vaunut liikkeessä tai eivät. Minusta ei siis tullut monien naapureitteni kaltaista kotikatuamme edestakaisin vaunuja lykkivää äitiä. Ei tarvinnut, sillä vauva nukahti ja nukahtaa edelleen parhaiten omaan sänkyynsä peiton alle. Tästä asiasta en ole juurikaan pahoillani. Ei ole tarvinnut tuhlata rahaa itkuhälyttimeen, voin lähteä ulos hereillä olevan lapsen kanssa tai olla sadepäivinä lähtemättä ulos lainkaan.

Olen usein miettinyt ja surkutellut suunnitelmista poikennutta vauvavuotta. Kaikkea ei voi suunnitella etukäteen, mutta kyllä se tietysti vähän pahalta tuntuu, jos omat toiveet eivät täyty. Olen monesti pohtinut myös sitä, olisinko voinut tehdä jotain toisin, ehkä jopa paremmin? Yritin parhaani, lapsi on kasvanut ja kehittynyt normaalisti, ja hänestä on tullut huippu tyyppi. Olen päättänyt, että se riittää.



Taaperon onnellinen äiti,
Doris