Valitako lapset vai tahallinen lapsettomuus?

Olemme mieheni kanssa välillä pohtineet sitä, kuinka ihmeellistä on, että hän on isä ja minä äiti. Se tuntuu edelleen välillä todella vieraalta ja oudolta, vaikka tässä tilanteessa ollaan oltu yli kaksi vuotta. Tähän ei varmaan totu koskaan :) Vaikka toisaalta hyvä niin, pidän sitä tärkeänä, että olemme edelleen ne samat tyypit kuin ennen lapsia, emmekä ole valahteneet supervanhemmuuskuplaan ja unohtaneet keitä me oikeasti olemme sanojen äiti ja isi takana.

Ymmärrän täysin niitä, jotka haluavat olla tahdostaan lapsettomia. Kyllähän lapsi muuttaa paljon ja sitoo tiettyihin rutiineihin. Moni omasta tahdostaan lapseton varmasti haluaa juurikin säilyttää tuon vapauden tunteen, ettei ole sidottu mihinkään ja ei jää mistään paitsi sen vuoksi, että kotona on joku jonka kanssa on pakko olla. Kumppani, joka oletettavasti on toinen aikuinen ihminen, pärjää vaikka päiväkausia ilman sitä toista ihmistä, mutta pieni lapsi ei osaa edes niistää nenäänsä ilman apua. Koko arki pyörii hänen ympärillään aamusta iltaan. Tämä voi välillä olla todella raskasta ja välillä minustakin tuntuu siltä, että voi kun saisi olla vaikka viikon ilman perhettä jossain autiolla saarella.

Mieheni totesi todella viisasti eräänä päivänä, kun taas keskustelimme aiheesta lapset vs. lapsettomuus. "Tässä kahden vuoden aikana on ollut niin monia hienoja hetkiä, että kyllä harmittaisi jälkeen päin jos ne olisi jäänyt kokematta. Enpä muista yhtään missattua baari-iltaa tai bileitä, joista poissaolo vieläkin harmittaisi" Tuo on niin totta! Vaikka joskus siinä hetkessä, kun on jotkut juhlat tai kiva keikka, minne haluaisi mennä, tuntuu pahalta ja ärsyttää kun sinne ei pääse, jos lapsi on kipeä tai hänelle ei ole hoitajaa, niin enpä tosiaan pysty nyt enää edes sanomaan, mitä nämä hetket ovat olleet. Ne eivät ole siis olleet kovinkaan merkityksellisiä, jos en nyt edes pysty enää muistamaan niitä. Toisin kun muistan varmasti loppuelämäni monet hienot hetket lapseni kanssa ja ne sanat, joita tuo pieni päästelee spontaanisti suustaan. Suosikkini tähän asti on näistä sydämen sulattavista lausahduksista ollut: "Vau äiti, ihana paita!" En edes tiennyt, että taaperoni osaa ajatella jotain tuollaista, joten lause tuli todella yllätyksenä ja suoraan lapsen sydämestä <3 Ja miltä se tuntuu, kun tuo pieni halaa tai pussaa, ja olet tuolle pienelle maailman tärkein ihminen. Jotain sanoinkuvailemattoman hienoa.

Vaikka lasten kanssa elämä on paikoin rankkaa ja hermojen kiristelyä, perhe-elämä antaa niin paljon. Samaan aikaan kun minä vanhempana opetan lastani, niin lapsi antaa samalla mitalla takaisin ja opettaa minulle vähintään yhtä paljon. Sekä elämästä että minusta itsestäni. Lapsen vuoksi en ole jäänyt elämässäni mistään paitsi. Se on ollut aika hurjaa tajuta, sillä silloin kun odotin esikoistani, ajattelin, että elämä loppuu, kaikki loppuu ja 18 vuoden vankila alkaa. Ja siltä se pienen vauvan kanssa ensi viikkoina tuntuikin. Vaikka nyt kahden vuoden jälkeen olen huomannut, että siitä lapsen syntymästä se oma elämä vasta alkoikin ja sai jonkun merkityksen.

Jotkut sanovat, että on itsekästä tehdä lapsia tähän maailmaan, mutta en osaa ajatella asiaa noin. Mielestäni on yhtä itsekästä elää vain itseään varten kuin tehdä lapsi, jonka kautta elämää voi katsoa aivan uusin silmin. Jokainen tyylillään. Olen itse tyytyväinen siitä, etten jäänyt pohtimaan mahdollista äitiyttä liian syvällisesti, sillä jos olisin sen tehnyt, olisin saattanut vahingossa kallistua tahallisen lapsettomuuden puolelle.


Terkuin,
Doris