Aiemmasta pohdinnastani, voiko rakkautta riittää usealle lapselle, kumpusi mieleeni uusia aihe rakkaudesta vastasyntyneeseen. Mitä sinä ajattelit, kun kohtasit ensimmäistä kertaa mahassa nahan alla kuukausia möyrineen pienen ihmisen? Tuntuiko vauva heti omalta ja siltä, kuin se olisi kuulunut perheeseenne aina?
Usein elokuvissa ja tv-sarjoissa naiset kertovat rakastaneensa lastaan ensi hetkistä saakka ja luoneet syvän kiintymyksen tätä kohtaa samalla hetkellä kun lapsi on nostettu ensimmäiseen ihokontaktiin. Varmasti jollekin voi käydä näin tosielämässäkin. Se riippuu varmasti paljon siitä, miten raskausaika on mennyt, millaisia ajatuksia raskausaika sekä lapsen tulo perheeseen on aiheuttanut ja miten tunneherkkä äiti itse persoonana on?
Kun esikoisemme syntyi, ensimmäinen ajatukseni oli, että apua, minkä näköinen, ei yhtään söpö! No ei varmasti ollut. Mielestäni vauvat eivät ole koskaan olleet söpöjä vastasyntyneinä tai edes muutaman viikon ikäisinä. Vaikka lapsi oli toivottu, odotettu ja haluttu, saatuani hänet syliini, en tuntenut juuri mitään. Lähinnä sitä, että nyt homma on hoidettu, voinko lähteä kotiin nukkumaan? Yksin. Vauva tuntui vieraalta ja etäiseltä. Oli vaikea suhtautua häneen, kun en tuntenut palavaa rakkautta häntä kohtaan. Ja samaan aikaan nämä tuntemukset hävettivät. Olin halunnut hänet, saanutkin, mutta mikään ei tuntunutkaan siltä, kuin olin kuvitellut ja toivonut. En viihtynyt sairaalassa hänen kanssaan kaksin. Halusin, että mieheni tulee mahdollisimman nopeasti aamuisin ja lähtee luotamme mahdollisimman myöhään iltaisin. Mieluiten veisi myös minut kotiin mukanaan. Tuntemukset olivat todella ristiriitaisia, sillä mediassa, neuvolassa ja muualla oli annettu synnytyksen jälkeisestä ajasta aivan erilainen kuva. Perhevalmennuksessakin puhuttiin vain siitä, että palkinto, jonka raskausaika ja synnytys tuo tullessaan, on kaikki sen arvoista. Ei siinä hetkessä tikattuna, ruhjottuna, kivuissa, lähes kävely- ja istumakyvyttömänä täysin uudenlaisessa elämäntilanteessa sairaalasängyllä makaava vauva tuntunut varsinaiselta palkinnolta. Kukaan ei kertonut, ettei palkintojen jako tapahdu välttämättä heti urakan päätyttyä.
Aihe on edelleen vähän tabu. Juteltuani useiden lapsen saaneiden tuttavieni kanssa, on paljastunut, että en ole ollut yksin tunteettomuuteni ja negatiivisten ajatusteni kanssa. Moni muukin vastasyntyneen äiti on tuntenut samoin. Eihän kumppaniinkaan rakastuta ensitapaamisella, itse en ainakaan usko ajatukseen rakkaudesta ensisilmäyksellä. Ihastumista ensisilmäyksellä voi tapahtua, mutta rakkaus syntyy hitaasti tutustumalla toiseen. Vaikka kyseessä olisi sinun lihaa ja vertasi, oma lapsesi, on hän silti vieras ihminen, jonka kohtaat ja häneen täytyy tutustua. Vierauden tunne vastasyntynyttä kohtaan on täysin normaalia ja normaali prosessi henkisessä kasvussa vanhemmuuteen. Ei kaikkien tarvitse tuntea samoin, me kaikki olemme yksilöitä ja käsittelemme asiat eri tavoin. Kätilö-ystäväni kertoi, että heitä on opetettu työssään tunnistamaan tilanteet, joissa äiti ja vastasyntynyt eivät vaikuta superläheisiltä, ja kertoa hämmentyneille äideille, että kaikki on ok. Tätä tilannetta voi tietysti olla vaikea tunnistaa, sillä harva äiti kertoo negatiivisista tunteistaan lastaan kohtaan kenellekään, varsinkaan osastolla työskenteleville kätilöille leimaantumisen pelossa. Tai edes myöhemmin neuvolassa. Kasvot pidetään pienoisessa tekohymyssä ja omat ajatukset visusti omana tietona.
Ajatukseni palaavat edelleen aina välillä tuonne yli vuoden takaiseen aikaan ja siihen, miten olen voinut olla niin tunteeton ja kylmä omaa lastani kohtaan. Olen vihdoin monien itsesyytösten ja ahdistuksen kautta hyväksynyt asian, ettei tunteilleen voi mitään ja ne on vain otettava vastaan sellaisina kuin ne annetaan. Ei niitä pysty tahdon voimalla muuttamaan toisiksi vaan ne täytyy käsitellä läpi. Toisille tämä prosessi on lyhyempi, toisille pidempi.
Jos vauva-arjen alkutaipaleella en tuntenut rakkautta tai kiintymystä omaa lastani kohtaan, asia on sittemmin muuttunut. Mutta se ei tapahtunut hetkessä, ei päivissä, ei viikoissa. Palavan rakkauden ja kiintymyksen tunteen muodostuminen kohdallani tapahtui vasta vauvan ollessa 8 kuukauden ikäinen. Tottakai olin jo aiemmin tuntenut häntä kohtaan "jotain", mutta SUURI tunne, jolloin tajusin, että en halua päästää tuosta pienestä irti koskaan, hän on minun aarteeni ja kaikkeni, tapahtui yli puoli vuotta ensikohtaamisemme jälkeen. Muistan vieläkin sen marraskuisen päivän kun tajusin vihdoin lunastaneeni sen minulle luvatun palkinnon. Totesin miehellenikin, että nyt se on tapahtunut, pystyn viimein sanomaan sen ääneen valehtelematta itselleni tai teeskentelemättä, että olen korviani myöten rakastunut MEIDÄN lapseemme <3
Kaunis pieni ihminen, sä olet ainutlaatuinen,
Doris
