Saako lapsen sukupuoleen pettyä?

Lapsen sukupuolen pitäisi olla odottavalle perheelle toisarvoinen asia. Tärkeintä tietysti on, että pienokainen kasvaa hyvin ja on terve, sitä varmastikin kaikki vanhemmat ensisijaisesti toivovat. Monet eivät edes halua rakenneultrassa tietää, kasvaako masussa tyttö vai poika, vaan haluavat pitää itsensä jännityksessä synnärille asti. Lapsen sukupuolen toivominen tai sen äänen ajatteleminen on tänäkin päivänä vähän tabu. Monilta kysytään odotusaikana, noh, kumpaa toivot? Yleensä äidit vastaavat, että ei ole väliä, kunhan on terve. Totuus tuokin, mutta onko mielensyövereissä kaikilla sittenkin pienoinen toive sukupuolesta, mutta sitä ei uskalleta sanoa ääneen kivityksen ja pinnallisuuden leiman pelossa?

Itse koen, että minun on helpompi luoda suhdetta tulevaan vauvaan, kun tiedän kumpaa sukupuolta hän on. Voin hankkia jotain tarvikkeita valmiiksi ja muutenkin mieltää hänet tietynlaiseksi. Jotenkin tuntuisi vaikealta, jos olisin ajatellut koko raskausajan mahassa kasvavan vauvan olevan eri sukupuolta kuin sieltä lopulta syntyisi. Kiintymyssuhteen luominen täytyisi jotenkin aloittaa täysin alusta. Vaikka voihan niin toki käydä, että ultrassa arvoitu sukupuoli ei pidäkään paikkaansa, sukupuolen arviointihan ultran avulla ei koskaan ole 100% varmaa.

Aina tulevan vauvan sukupuoli ei kiinnosta vauvan vanhempia itseään yhtä paljon kuin lähipiiriä. Monet kahden tytön äidit kuulevat ainaista utelua siitä, vieläkös meinaatte yrittää poikaa? Ja sama toisin päin. Lähipiiri ja tuttavat saattavat joskus suhtautua tökeröstikin tulevan vauvan sukupuoleen, jopa pettyä, jos sukupuoli ei ole heitä miellyttävä.

Juttelin tästä aiheesta myös psykologini kanssa, jonka luona käyn edelleen juttelemassa vielä edelliseen synnytykseeni ja raskausaikaani liittyvistä traumoista. Siitä on muuten ollut iso apu, suosittelen kaikille, keillä on jäänyt jokin vaivaamaan edellisen raskauden osalta! Psykologini tosiaan totesi, että useimmiten naiset toivovat tyttöä ja miehet poikaa. Ja juuri sen vuoksi, että oman sukupuolen kokee jotenkin alitajuisesti helpommin lähestyttäväksi, jos niin voi sanoa. Osittain myös ajattelen, että ainakin tosi tyttömäisiä tyttöjä ruokitaan jo pienestä pitäen siihen, että vauvat ovat tyttöjä: nuket, joilla lapset leikkivät, ovat usein tyttöjä, poikanukkeja harvemmin edes on saatavilla.

Tottakai aikuinen ihminen tietää, että lapsen saannissa on fifty-fifty asettelu siihen, kumpaa sukupuolta edustava siittiö on ehtinyt ensin hedelmöityshommiin. Mutta saako lapsen sukupuoleen pettyä, jos toiveissa onkin ollut vaaleanpunainen prinsessaunelma ja ultrassa paljastuukin, että haarojen välistä löytyy jotain aivan muuta kuin tyttöön viittaavat sukupuolielimet? Psykologini oli tähän kysymykseen sitä mieltä, että totta kai saa! Ihmiset ovat ihmisiä ja reaktiot ovat inhimillisiä. Ei se, että pettyy odotusaikana (tai vauvan synnyttyä) lapsen sukupuoleen, tee lapsesta yhtään sen vähemmän rakasta. Kun aikaa kuluu ja suhde vauvaan kehittyy, vauvan sukupuoli menettää merkityksensä. Hän vertasi lapsen saamista olympialaisiin. Jokainen urheilija lähtee tavoittelemaan olympialaisista kultamitalia, mutta karvas pettymys voi koittaa jos voittaakin "vain" hopeaa. Ihmiset ympärillä miettivät, että miksi olla pettynyt, hopeaa ja uskomattoman kirkas mitali tuli silti? Hopeaa voittanut urheilija tajuaa alkujärkytyksen jälkeen kisoista kotiuduttuaan miten upean suorituksen hän on tehnyt, saavuttanut mitalin ja itse mitalin väri on tässä tapauksessa toisarvoinen asia.

Raaka vertauskuva, mutta mielestäni aika todenmukainen. Voin myöntää, että pari vuotta sitten esikoista odottaessani voitin hopeaa. Olin rakenneultraan asti aivan varma, että odotan tyttöä. Se ehkä johtui siitä, että kaikilla kaveripiirissämme oli syntynyt tai syntymässä tyttölapset. En jotenkin ollut edes nähnyt poikavauvaa, joten en jotenkin uskonut siihen mahdollisuuten, vaikka se tietysti olikin olemassa. Kysyimme rakenneultran lopussa sukupuolta ja ultrassa haarojaan levitteli aivan selvä poika. Siitä ei kenellekään huoneessa jäänyt epäselvyyttä. Miten minä reagoin? Kyyneleet tulivat silmiini ja pettymyksen tunne valtasi mielen. Olin onnellinen, että kaikki rakenneultrassa oli hyvin ja pienokainen olisi sen perusteella terve. Mutta petyin karvaasti omaan reaktiooni. Kuinka saatan olla näin pinnallinen urpo, että jollain sukupuolella olisi minulle väliä? Itse lapsen sukupuoleen en ollut pettynyt, vaan omaan, epäkypsään reaktiooni. Se oli juurikin se hetki, kun olin jo muutenkin joutunut totuttelemaan puolet raskausajasta siihen uuteen asiaan, että sisälläni kasvaa ihminen, niin yhtäkkiä jouduin aloittamaan vielä suhteen kehittämisen vauvaan aivan alusta.

Se oli ehkä se vaikein paikka. Enää 20 viikkoa jäljellä ja mielikuvat tytön huoneesta pitikin muuttaa pojalle sopiviksi. Ja nyt kun tuo vähän päälle 2-vuotias poika täällä meidän arjessamme pyörii, en vaihtaisi häntä mihinkään <3 Ajatuskin siitä, että hän olisi tyttö, tuntuu oudolta. Juuri näin sen pitikin mennä. Hän kasvatti minua enemmän ihmisenä ja äitinä kuin pystyy koskaan käsittämäänkään.


Terkuin,
Doris