Nyt, yhden lapsen äitinä, olen alkanut pohtia mitä minun ja esikoiseni ainutlaatuiselle suhteelle tapahtuu, jos kuvioihin tulee joskus toinen lapsi? Tuntuuko sisarus synnyttyään vieraalle vai tuleeko heti tunne, että nyt perheemme koko tuntuu meille juuri oikealta? Riittääkö rakkautta molemmille lapsille samalla tavalla vai tuleeko suhde esikoiseeen olemaan aina hieman erilainen?
Itse olen ainoa lapsi, joten minulla ei sinänsä ole minkäänlaista kokemusta siitä, miten vanhempien ja lasten roolit perheessä menevät, jos lapsia on enemmän. Tottakai jokaista lasta tulisi kohdella tasapuolisesti ja rakastaa ehdoitta. Ja varmasti niin tapahtuukin. Mutta se on ajatuksena hämmentävä, kuinka on mahdollista tuntea samanlaista ainutlaatuista rakkautta jotain muuta kuin esikoista kohtaan? Kuinka rakkautta todella voi riittää siten, että molemmat lapset kokevat saavansa sitä yhtä paljon?
Välillä keskusteluissamme vilahtaa ajatus sisaruksesta ja minulla on tunne, että se ehkä jossain vaiheessa tulee myös ajankohtaiseksi. Tai ainakin yritys saada hänet perheeseemme. Esikoisen osa on siinä mielessä aivan erilainen, kuin muiden perheen lapsien, sillä hän on saanut joskus olla se ainoa ja saanut vanhempiensa jakamattoman huomion. Pikkusisarukset tulevat automaattisesti tilanteeseen, jossa he joutuvat tottumaan jo ensi hetkistä siihen, että perheessä on muitakin lapsia. Miltä tämä mahtaa tuntua esikoisesta, kun hänen reviirilleen astuu kilpailija? Luulen, että aluksi se voi tuntua pahalta, riippuen tietysti siitä, kuinka vanha esikoinen on ja miten paljon hän ymmärtää muuttuneesta perhetilanteesta. Joku asiantuntija jossain artikkelissa joskus totesi, että sisaruksen tulo perheeseen voi tuntua esikoisesta samalta kuin se, että parisuhteen toinen osapuoli toisi saman katon alle asumaan kilpakosijan. Aika kamalaa, mutta ei se varmasti ole näin dramaattista, miltä saan se ajatuksissani kuulostamaan :) Outoa se varmasti on, sekä vanhemmille että jo perheessä oleville lapsille, kun kotiin muuttaa joku ventovieras, joka kuuluu yhtäkkiä samaan perheeseen. Siinä on kaikille totuttelemista. Niinkuin oli esikoisenkin saavuttua maailmaan. Oli vaikea uskoa todeksi, että hän on toisaan meidän ja muuttaa meille.
Toivon, että suhteeni esikoisen kanssa säilyisi muuttumattomana ja sellaisena, että meillä olisi vielä ne yhteiset hassuttelujutut. Ettei esikoisesta tule se ärsyttävä sisarus, joka koko ajan häiritsee vauvan hoitoa, häiriköi ja ärsyttää. En epäile tätä hetkeäkään, että näin kävisi, mutta olen usein aistivinani useampilapsisista perheistä, että isommat lapset ärsyttävät vanhempiaan enemmän kuin itkuinen vauva. Toivon myös, että rakkauteni esikoisesta ei siirry uuteen lapseen vaan rakkaus, joka häntä kohtaa on, ei muutu ja uudelle vauvalle tulee uusi määrä uudenlaista, erilaista rakkautta. Ihan itsekin hämmästyn, miksi päädyin ajattelemaan asiaa näin vakavasti ja analyyttisesti, sillä luonto varmasti hoitaa tämänkin asian luonnollisesti eikä voi käydä niin, että rakkauden määrä jotenkin jakaantuu ja vähenee, mitä enemmän perheessä on lapsia. Päinvastoin, rakkauden määrähän varmasti vaan lisääntyy jokaisen lapsen myötä.
Mitä ajatuksia muilla yhden lapsen vanhemmilla on mahdollisen sisaruksen syntymästä? Entä mitä usean lapsen vanhempana ajattelet tästä, riittääkö rakkaus?
Terkuin,
Doris
