Äidin oma loma

Kaksi lasta. Molemmat huutaa välillä yhtä aikaa. Välillä erikseen. Välillä ne molemmat on myös hiljaa. Ollaan rauhassa sohvalla, kunnes sanon taas jotain väärää. Nyt ei ole välipalan aika, ei huvita mennä ulos, uusi paita on väärän värinen, näkkärin päällä on voita väärällä puolella. Mitä nyt milloinkin. Vauvan kanssa on helppoa, they said. No niin onkin, jos kohdalle sattuu helppo tapaus, joka nukkuu ja syö. Kuten meillä nyt kakkoskierroksella. Mutta uhmaikäisen kanssa ei ole helppoa, vaan siitä uhmisarjesta kuka tahansa alkaa kaivata jossain kohtaa lomaa.

Aikuinenkin saa joskus tehdä mitä huvittaa

Aloin olla niin loppu. Niin väsynyt ainaiseen ininään, kitinään, raivareihin, turhiin itkuihin ja mielensäpahoittamiseen. Kyllä, nämä kaikki kuuluvat uhmaikään ja ovat vain vaihe, mutta tarvitseeko kaikkea tosiaan sietää?

Me saadaan harvoin lapsia hoitoon mihinkään ja minä vietän heidän kanssaan eniten aikaa, sillä mies käy töissä. Onneksi uhmis on sentään muutaman tunnin viikosta päiväkodissa, mutta silti nuo alkuviikon päivät kotona viikonlopun jälkeen ovat raskaita. En tiedä, onko meidän poika jotenkin ylitouhukas, mutta en meinaa keksiä hänelle tekemistä kotipäiville niille yhdeksäksi tunniksi, ennen kuin mies tulee kotiin. Poika ei muuten nuku enää päikkäreitäkään, kuin harvakseltaan, ja ihmettelen miten hän jaksaa mennä täysillä aamusta iltaan pysähtymättä hetkeksikään. Ja minä kun tykkäisin välillä olla hiljaisuudessa, omien ajatusteni kanssa. Niinpä päätin, että äiti tarvitsee nyt loman tästä kaikesta. Nollauksen. Vapautuksen iltahuutoraivareista, aamupalasäädöstä ja siitä, että korvat soi vielä nukkumaan mennessäkin. Edes yhden yön poissaolon. Vaikka oikeasti haaveilen lomalennosta Kanarialle, pois tästä kaikesta. Mutta aloitetaan nyt ensin siitä yhdestä yöstä.

Älä peräänny, ota aikasi!

Astelin kohti hotellia ja pienoinen syyllisyys kalvoi sisälläni. Mikä ihmeen oma loma? Enkö voisi vain lähteä ajamaan takaisin kotiin? Mitä oikein teen eri kaupungissa ja miten ihmeessä saan aikani kulumaan? Laitoin miehelle viestin, että entä jos menenkin takaisin kotiin? Hän rohkaisi ja totesi, että nyt ei saa perääntyä, Hän oli itse myös poissa kotoa työreissulla ja uhmaikäinen jakamattoman huomion keskipisteenä kotona mummin kanssa. Minä ja pikkupimu kirjauduimme hotelliin.

Hain kaupasta ruokaa ja lempiherkkuani täytelakuja, ja vietin niiden ja pikkupimun kanssa koko illan sängyllä makoillen. Oli ihanan hiljaista ja rauhallista. Kaikkihan ei tietysti mene kuten elokuvissa ja olin ladannut aikamoiset odotukset myös hyvinnukutulle yölle. Pikkupimu päätti, että hän alkaa yöunille vasta yhden jälkeen yöllä ja hän söikin usemman kerran, joten se siitä. Mutta sain sentään mennä valmiiseen aamupalapöytään. Ja nauttia hiljaisuudesta. Ja nauttia uhmiksen poissaolosta. Eikä tullut edes ikävä yhdessä yössä. Ehkä viikon erossaolo voisi aiheuttaakin ikävän, mutta yhden yön erossaolo ei kyllä rehellisesti sanottuna tunnu missään. Koska vuorokausi menee niin nopeasti ja vaikka kuinka toivot, että kotona on tapahtunut joku ihme sillä aikaa kun ole ollut poissa, tiedät, että uhmiksen toilailut jatkuu heti, kun pääset kotiovesta takaisin sisään. Onneksi tämäkin on vain joku "vaihe" ja ehkä jonain päivänä voin taas nauttia esikoisen kanssa vietetystä ajasta enemmän. Tällä hetkellä se on lähinnä selviytymistä päivästä toiseen.


Terkuin,
Doris