Työ ei ole vain työtä, vaihda rohkeasti alaa!

En ole luovuttajatyyppiä. Opiskellessani ensimmäistä korkeakoulututkintoani takaraivossa kaikui vaimea ääni, olisiko tämä sittenkään sitä, mitä elämältäni todella haluan? Koska kouluun olin päässyt, en voinut lopettaa sitä kesken. Se olisi ollut kohdallani iso epäonnistuminen. Ja en edes uskalla ajatella, mitä vanhempani olisivat ajatelleet, jos olisin lopettanut koulun ja alkanut maalailla vain päivät Kallion yksiössäni.

Ala oli mielenkiintoinen ja työelämään päästyä vielä mielenkiintoisempi. Toisaalta työssä oli tarpeeksi haastetta, mutta ilman jatkokoulutusta huomasin olevani 27-vuotiaana urani huipulla. Pohdin vaihtoehtoja, mutta en oikein keksinyt, mikä olisi se ammatti, joka olisi samaanaikaan mielekästä, muttei tuntuisi niin työltä. Tai ei noin voi sanoa, mutta joka olisi kivaa ja tuntuisi omalta jutulta, ja tuntuisi siltä, että tekee merkityksellistä työtä.

Aloitin äitiyslomalla 2016 kirjoittamaan tätä blogia, tapasin oikeita, mielenkiintoisia ihmisiä, annoin elämän viedä. Ja samalla hiljaa toivoin, että en enää palaisi äitiyslomalta koskaan entiseen työhöni. Ainakaan vakituisesti, eläkepäiviin asti. 

Unelmat on tehty toteutettaviksi?

Kadehdin aina ihmisiä, jotka pyrkivät kohti unelmiaan. Osa ystävistäni matkusti ympäri maailmaa, osa taas opiskeli kouluissa, jonne oli vaikea päästä, mutta he olivat onnistuneet. Ajattelin, ettei minusta ole siihen, kyllä ystäväni pystyvät tuohon, mutta en minä. Kerran nousin ajatusleikissäni sille tasolle, että miksi minä en voisi olla se onnistuja? Miksi minä en pyrkisi kohti unelmiani? Mikä on suurin syy, miksi en vaihtaisi alaa? 

Syitä oli kaksi. Se, että pelkäsin, että ala, jonka olin vihdoin tajunnut olevani se minun juttuni, olisi saavuttamattomissa. Että haaveilisin siitä, ja päätä seinään lyöden hakisin kouluun kerta toisensa jälkeen, vuosia kuluisi ja lopulta joutuisin häntä koipien välissä palaamaan lähtöpisteeseen, sillä koulupaikka ei auennut. Toinen syy olivat vanhempani. Kotona oli opetettu, että näin, näin ja näin elämä menee ja kun on ammatti, siitä tehdään eläkevirka. Ja on hullua lähteä semmoisesta työstä, joka on vakituinen ja palkalla tulee toimeen. 

30 vuoden työura samassa työssä on nykyään harvinaista

Nykypäivän työelämän luonne on muuttunut. On paljon osa-aikaisuuksia, määräaikaisuuksia, yt-neuvotteluja, harvoin on enää tarjolla eläkevirkoja. Ihmiset opiskelevat useita ammatteja ja on hyödyllistä, jos osaa vähän sitä sun tätä. 

Jos 30-vuotiaana tuntuu siltä, että oma ammatti tökkii, kunnianhimoa riittää ja aina vähän harmittaa lähteä aamulla töihin, ehkä asialle kannattaa tehdä jotain? Asiathan eivät itsestään muutu. Ja parhaimmillaan seuraavat 30-40 vuotta vielä samaa työtä, niin ei varmasti suupielet sinä aikana käänny yhtään enempää ylöspäin noiden seuraavien vuosikymmenten työaamuina. 

Monesti ihmiset miettivät etenkin perheellisinä sitä, että rahatilanne ei anna periksi opiskella uutta ammattia. Opiskeluaika kestää muutaman vuoden, ja aikuiskoulutuslinjat vielä vähemmän. Entä jos uudesta työstä saisi enemmän palkkaa kuin nykyisestä, jolla voisi kompensoida opiskeluvuosien tiukan rahatilanteen tulevaisuudessa? Ja ratkaiseeko raha todella kaikkea? Jos vaihtaa työpaikkaa tai alaa, mutta palkka on pienempi, onko se sen arvoista? Minun mielestäni on. Mieluumin menisin työhön, joka tuntuisi omalta ja kivalta, vaikka palkka olisi pienempi kuin painaisin päivät työtä, joka ei tuntuisi mielekkäältä. Vietämme työn parissa kuitenkin eniten hereilläoloajasta, joten mielestäni on tärkeää, että työ on sellaista jossa viihtyy. Ja ikä on maailman huonoin peruste alan tai työpaikan vaihtoon oleva este. Koskaan ei ole liian vanha tehdäkseen jotain tai vaihtamaan suuntaa elämässään.

Rohkea hyppy kannatti

Päätin, hakea kouluun, jonne tiesin olevan vaikea päästä. Mutta otin siihen sellaisen asenteen, että haen vain tämän yhden kerran ja aion päästä sisään. Teen kaikkeni, että onnistun siinä ja lakkaan harmittelemasta surkeaa kohtaloani väärästä uravalinnasta. Ei se mene niin, että jos 20-vuotiaana olet halunnut olla parturi-kampaaja, miksi et voisi haluta 40-vuotiaana olla rakennusinsinööri? Ihmiset muuttuu, elämä muuttuu, työn luonne muuttuu.

En ole katunut alan vaihtoa päivääkään. Ja toivottavasti en kadukaan. En ole katunut rohkeaa hyppyäni tuntemattomaan. Rahassa emme todellakaan kylve, mutta valmistuminen koittaa toivottavasti jo ensi vuonna. Aika on mennyt todella nopeasti ja sitten myös minä toivottavasti saan työpaikan ja alan tienata tähän perheeseen. Olen siis 32-vuotias kun valmistun uuteen ammattiin. Ja jossain kohtaa alan vaihtoa miettiessäni ajattelin olevani liian vanha siihen! Onneksi joku järjen ääni huusi päässäni, että tee se! 

Terkuin,

Doris