9. huhtikuuta 2019

Pikkulasten vanhemmat eron partaalla

Rakastuttiin, oltiin kahdestaan, oli ihanaa, oli aikaa ja aikaa todellakin vain toisillemme. Haaveiltiin perheestä, lapsia syntyi ja yhteinen aika loppui. Molemmat tahoillaan töissä, töiden jälkeen ehkä yhteinen päivällinen, toinen lähtee harrastuksiina ja kun hän saapuu, tehdään lastenhoidossa läpsystä vaihto. Sitten on jo niin myöhä, että on nukkumaanmenoaika. Uni on tärkeää ja tätä tärkeää uniaikaa on turha tuhlata mihinkään parisuhdehempeilyyn, että jaksetaan painaa läpi taas huominen.

Ja silloin jos ei nukuta, harrasteta tai tehdä kotitöitä, riidellään. Usein riidat johtuvat väsymyksestä, turhautumisesta tai näkemyseroista. No okei, on arki joskus ihan kivaakin, mutta useimmiten jostain asiasta saadaan kärhämään aikaiseksi.

Viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen sama kaava toistuu. Sitä pidempään, mitä enemmän uusia lapsia syntyy. Yhteistä aikaa ei ole, eikä enää oikein muistetakaan, miksi toisen kanssa ollaan. Saattaa alkaa tuntua siltä, että pärjäähän tässä arjessa yksinkin. Toinen aikuinen arjessa on vain rasite, joka joko koko ajan neuvoo lastenhoidossa tai jota on neuvottava.





Ottakaa aikaa toisillenne ja puhukaa


Tärkeintä olisi löytää yhteistä aikaa. Aikaa ilman lapsia. Elää kuten ennen. Edes joskus harvoin, mutta silti säännöllisesti. Muistaa, miksi sen toisen kanssa on ja mitä hänessä rakastaa? Pariskunnan suurin haave rakkauden huumassa oli hankkia yhteinen perhe, mutta nyt tuo toteutunut unelma uhkaa rikkoa kaiken. Kaiken sen rakkauden niiden kahden välillä. Miksi sen annetaan tapahtua niin helposti? Miksi parisuhdetta ei jakseta hoitaa? Ja lopulta havahdutaan siihen, että vuosia on mennyt kinastellessa kotitöistä ja selviytyessä stressin keskellä. Tai siihen, että vanhempien laatuaika lasten mentyä nukkumaan on ollut sitä, että molemmat kalastelevat tykkäyksiä somessa, vaikka se, keneltä niitä tykkäyksiä pitäisi eniten kalastella, makaa siinä vieressä.

Lapsethan eivät tunnetusti aiheuta pariskunnan eroa, mutta valitettavan usein avioerotilastojen kärjessä keikkuvat pikkulapsiperheet. Tuskin se asetelma ihan vahinko on. Luulenkin, että nuo syyttömät lapset ovat monenkin avioeron syy. Tai ei ne lapset, vaan se, millaiseksi lapset sen arjen tekevät: haastavammaksi, ja monille lopulta sietämättömäksi.

Kyllä kahden aikuisen ihmisen on helppo olla kahdestaan, mutta pienten lasten kanssa elämä ei missään määrin ole helppoa. Välillä kun ei kuule kotona edes omia ajatuksiaan, saatika mitään, mitä puoliso yrittää sanoa. Parempi olla vain hiljaa. Vaikka ei kannattaisi. Kannattaisi puhua kaikesta: siitä miltä sinusta tuntuu, miltä minusta tuntuu, mikä mieltä painaa ja miten ylipäätään menee? Toisen ajatusten lukeminen ja itsestäänselvänäpitäminen ovat varmoja askeleita kohti karikkoa. Niistä seuraa vain väärinkäsityksiä ja riitoja, vihaa, ärtymystä ja katkeruutta.






Onko ero todella ainoa ratkaisu?


Ero on iso päätös. Luulen, että omalle kohdalleni sattuessa viimeistään muuttopäivänä heittäytyisin kodin pihalle parkumaan, etten haluakaan tätä! Vaikka ainahan se ei ole itsestä kiinni, jos puoliso haluaa. Plaah, uusien asuntojen etsintä, päätös siitä, kenellä lapset on milloinkin, talon myynti, omaisuuden jakaminen, lainojen ja vakuutusten selvittely, sukunimen vaihto ja mitä näitä nyt on. Ihan hirveä homma! Entä jos elämä tasaantuisikin sitten, kun lapset ovat vähän isompia? Jos vain tietoisesti laittaisi parisuhteen pikkulapsiajaksi nukkuvaan puolueeseen ja tekisi sopimuksen, että vedetään muutama vuosi nyt vain vanhemmuutta täysillä? Ei tehtäisi hätiköityä päätöstä erosta, joka saattaa tuntua järkevältä ja ainoalta ratkaisulta univajeen pehmentämissä aivoissa. Entä jos myöhemmin tajuaakin, että luovutti liian helpolla, oliko tilanne todella eron arvoinen? Sitten sitä ei koskaa saa tietää, olisiko se perhe, mistä sen rakkaan kanssa aikoinaan haaveili, ollutkin yhteinen pysyvä unelma ja elämä? Ja harvoin se elämä varmasti helpommaksi muuttu eron tultua, jos kuviossa on vielä mukana uusia puolisoita, heidän lapsiaan ja exiään. Sen sopan keittämiseen vasta vaaditaankin suurtalouskokin taitoja.



Terkuin,
Doris

10 kommenttia:

  1. Olipa hyvä teksti parisuhteesta! Siinä oli monia tutunkuuloisia kohtia ja kysymyksiä, jota itsekin kolmen pikkulapsen vanhempana ja vakiintuneessa parisuhteessa olevana mietin. Ja tuo kohta, jossa mietit että jos tietoisesti laittaisikin parisuhteen ikään kuin sivuun ja pitäisi perheen hetkeksi etusijalla. Varmaan tällä tavalla suuri osa pakostakin toimii, ei välttämättä tietoisesti. Aina puhutaan siitä riskistä, että lasten kasvettua mitään parisuhdetta ei enää ole, jos liian sivuun jättää, mutta on siinä sekin puoli, että pikkulapsivaiheessa harvoin pystyy panostamaan parisuhteeseen niin paljon kuin ehkä haluaisi. Tämän hyväksyminen auttaa pääsemään vaiheen läpi ehjin liitoin.

    Itse olen sitä mieltä, että pikkulapsiaika tuntuu parisuhteen kannalta siksikin niin vaikealta, että siihen usein osuu muutenkin suhteen alkuhuuman hiipuminen. Eli kyllästymistä, riitoja jne. tulisi ilman niitä lapsiakin siinä vaiheessa, mutta sitähän emme voi tietää koska ne lapset siinä ovat. Syyttävä sormi menee siis automaattisesti heihin.

    Ja rakkauden alkuhuumaahaan me kaikki tiedostamattamme tai tiedostaen etsimme ja kaipaamme, se on niin vahva hormonimyrsky että siihen jää helposti koukkuun. Lapsiperhe arki, jossa puolisoa ei kunnolla ehdi välttämättä edes nähdä päivän aikana väsymyksineen ja uranluomisineen - se ei vastaa kovin hyvin romanttista mielikuvaamme siitä, mitä rakkaussuhteen pitäisi olla, varsinkin kun vertailukohtana on se (lapsia edeltävä)alkusuhteen huuma... Mulla helpottui huomattavasti elämä ja arki, kun tajusin hyväksyä sen, että puolisoa ei voi eikä pidä nähdä samanlaisessa valossa kuin suhteen alkuvuosina. Ja että rakkaudessa on erilaisia kausia, välillä ollaan kauempana, välillä lähennytään ja ikään kuin rakastutaan uudestaan. Ei lapset tuhoa parisuhdetta, vaan omat väärät odotuksemme siitä. Näin ainakin useimmiten ja minun mielestäni. =)

    Anna / Mustikkapasta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan, kiteytit hyvin! Juurikin tuo rakastumisen alkuhuuman tunne on se, mitä kaikki tietoisesti tai tietämättään havittelevat. Todellakin se rakkaus muuttaa muotoaan alkuhuumasta vähän erilaiseksi. Tavallaan rakastaa pitää tahtoa, se on mun mielestä tietynlainen tahtotila. Tokihan sitä voisi hypellä kukasta kukkaan alkuhuuman ja ihastusten perässä, mutta niin se vain on että tekeekö sekään onnelliseksi? Ehkä siinä jopa enemmän särkyy sydämiä ja elämä muuttuu onnettomammaksi?

      Poista
  2. Tää on tärkeä aihe! Pikkulapsiperheessä parisuhde vaatii enemmän kuin muulloin ja juuri silloin sitä aikaa ei yksinkertaisesti ole. Musta tähän pitäisi kiinnittää enemmän huomiota ja tukea lapsiperheitä, uskon että voitaisiin välttyä monelta erolta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on! Meidän lähipiirissä ja on jonkin verran eronneita ja uuden suhteen sekä uusioperheen muodostaneita. Ja kaikki heistä ovat sanoneet että vaihtamalla ei parane. Alkuhuuma on kiva, mutta kyllä se arki siihen uuteenkin suhteeseen tulee. Ja samat tai eri ongelmat.

      Toki vaihtamalla paranee, jos ero on alkoholisimin, väkivallan tai muun tämmösen vuoksi ollut pakollista. Mutta jos nyt puhutaan vaan ihan eroamisesta siksi, että tuntuu, kun rakkaus ois loppu :)

      Poista
  3. Oli kyllä hyvä teksti! Edelleen jaksan häkeltyä siitä faktasta, että Suomessa erotaan paljon. Tietenkään ei voi tietää mitä kaikkea taustalla on, mutta etenkin jos on lapsia, kannattaa toki lasten kannalta asiaa miettiä tuhanteen kertaan ennen mitään ratkaisua, mutta ihan sen parisuhteenkin kannalta. Kun sen tiedostaa että lapset vievät paljon energiaa ja aikaa, ei ehkä näe siltä väsymykseltä metsää puilta. Lisäksi itse eroperheen lapsena en voi kuin sanoa, että se on lapsen näkökulmasta ihan hirveetä ja jättää syvät arvet pitkäksi aikaa.

    Essi / Ikkunalaudalla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Olen samaa mieltä, että lapsen näkökulmasta varmasti todella ikävä juttu. Muutaman tuttuni vanhemmat ovat eronneet silloin, kun lapset ovat olleet aikuisia ja hekin ovat olleet siitä ihan rikki silloin. Niin voin vain kuvitella, miten lapsi, joka ei osaa käsitellä asiaa tai osaa sanoittaa tunteitaan, voi olla siitä hajalla. Ja saako lapset tarpeeksi tukea erotilanteessa? Keskusteluapua jostain? Sitä en tiedä, kun ei ole omakohtaista kokemusta.

      Poista
  4. Pelottava ajatus tuo yhteinen sopimus parisuhteen laittamisesta tauolle pikkulapsiajaksi. Sellainen todennäköisesti niitä eroja lisääkin, kun toinen osapuoli vain toteaa, ettei toiminutkaan hänelle. Että yritti, mutta kaipasi siltä läheisyyttä, rakkautta ja intohimoa. Jota löytyikin sitten muualta.
    Tauolle pistetyn parisuhteen uudelleen herättäminen tauon jälkeen voi olla myös vaikeaa, kun ei tunteet ihan toimi niin, että tauolle/päälle tms.
    Mun näkökulma tähän on, että pikkulapsiaikanakin pitää vain yrittää tsempata puolison suhteen. Halia, helliä, kehua, kiittää ja varata aikaa myös sille puolisolle. Moni sanoo vauvavuotena, että muista sitten varata aikaa itselle. Yhtä tärkeää on varata aikaa puolisolle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, tottakai täytyy yrittää pitää parisuhde kunnossa pikkulapsiaikana. Tarkoitin parisuhteen sivuun laittamisella sitä, että vain päätettäisiin, että nyt vedetään täysillä tätä vanhemmuutta muutama vuosi ja pidetään parisuhde niin hyvin kunnossa kun voidaan. Mutta pääasiassa kuitenkin vain oltais muutaman vuoden niitä vanhempia, eikä ”rakastavaisia”, eikä edes yritettäs elää enää samanlaista parisuhdearkea kuin ennen :)

      Poista
  5. Kiitos mahtavasta tekstistä mikä kosketti itseäni vaikka pikkulapsi aikana tapahtuneesta erostani on jo vuosia aikaa.
    Itse olen läpi käynyt noin sanotun turhan eron (itse keksitty termi) luullen että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen. Vaikka elämässäni tällä hetkellä kaikki on hyvin, avioliitto ja siitä syntynyt yhteinen lapsi niin helppoa ei ole ollut ja ei oo ruoho ollut vihreää:-)
    Itseäni on jäänyt harmittamaan että minä tai ex emme koskaan käyttäneet lastenhoitajaa, emme muka raaskineet käyttää rahaa siihen. Vajaa kymmenen vuotta myöhemmin uudessa elämässäni ymmärrän että lastenhoitajan palkkaaminen silloin tällöin on investointia tulevaisuuteen, pitää parisuhteen virkeämpänä kun välillä käymme treffeillä:) itselläni on käynyt ihanasti että entinen puolisoni on hyvin rakas ystäväni ja lapsemme voivat hyvin mutta silti käsi sydämellä sanon että ero on ollut elämässäni vaikein asia. Suhteeseen olisi pitänyt muistaa panostaa enemmän. Rakkautta kaikkien liittoihin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle kivasta, avoimesta ja rohkaisevasta kommentista <3

      Kaikkea hyvää <3

      Poista